"Parhaana todisteena siitä, että kiintymykseni Georg Brandesiin ei tarvitse vaikuttaa tuotantooni, on se monivuotinen ystävyys, joka on vallinnut minun ja 'epäsiveellisyys-apostolin' Axel Lundegårdin välillä ja mikä on sekä 'Pengar'ia että 'Fru Marianne'a vanhempi."
Vaikka Esselde vastauksessaan Ernst Ahlgrenille vakuuttikin, ettei kukaan ollut aikonutkaan sitoa häntä tai peruuttaa lupaustansa,[140] jäi kysymyksessä oleva apuraha sittenkin tulematta. Luultavasti "ystävät" olivat päättäneet siirtää sen antamisen toistaiseksi, koska Ruotsin Akademia samoihin aikoihin myönsi Ernst Ahlgrenille 500 kr:n suuruisen apurahan. Ja ennenkuin apurahan keräys otettiin uudestaan puheeksi, oli Ernst Ahlgren jo ennättänyt sinne, missä sellaisia ei enää kaivata.
[Viimeiset vaiheet.]
Vuosi 1888 oli koittanut Ernst Ahlgrenille synkkänä, Niinkuin jo mainittu, oli hän tammikuun alussa yrittänyt tehdä itsemurhan, vaikka aie epäonnistuikin. Kauan aikaa hän sen jälkeen eli vain puolinaista elämää. Lääkärin hoidosta huolimatta voimat pysyivät peloittavan alhaalla ja työkyky oli enimmäkseen lamassa. Silloin tällöin vain hän kuumeisella kiireellä teki muistiinpanojaan ja hahmoitteli monia suunnitelmiaan. Ruotsin Akademian myöntämä apuraha oli ainoa valonsäde talven kuluessa, joka herätti hänessä hiukan elämänhalua ja tulevaisuudentoivoa. Iloansa hän purkaa Lundegårdille seuraavin sanoin:
"Parasta aikaa levätessäni aamupäivällä, tultiin minulle ilmoittamaan, että olin saanut 500 kr:n suuruisen apurahan Ruotsin Akademialta... En olisi koskaan voinut uskoa, että jokin Ruotsin Akademiasta lähtevä asia voisi vaikuttaa minuun niin valtavasti: minä kaivoin nenäni tyynyyn ja nyyhkytin.
"Olen kovin iloissani siitä, en niin suuresti itse rahojen vuoksi, sillä eiväthän ne pitkälle riitä, vaan siksi että osakkeitteni täytyy nousta epäkriitillisen yleisön silmissä, kun Akademia suojelee minua. Sanomalehdessä oli sitä paitsi julkaistuna erityinen uutinen, jossa mainittiin ne syyt, joiden nojalla apuraha minulle oli annettu. Ja tämä uutinen, joka luultavasti tulee kiertämään kaikkialla maaseudulla, vaikuttaa kahden viimeisen teokseni menekkiin enemmän kuin mikään kirjakauppailmoitus. Sitä ei kernaasti epäillä, jonka Akademia ottaa turviinsa, ja ehkäpä seuraavat teokseni sen johdosta tulevat nostamaan vähemmän melua."[141]
Tämän ilon jälkiä tuntuu vielä seuraavissakin kirjeissä. "Olen niin iloinen, kun minun ei tarvitse ajatella rahoja", kirjoittaa hän Lundegårdille, "— kun saan antaa päivien mennä menoaan ja ruumiinvoimien lisääntyä. Voin tulla vielä suureksi ja voimakkaaksi, vaikka tyhjyys yhä ammoittaakin. Tahdon niin kernaasti tulla terveeksi, muuten en jaksa kirjoittaa."[142]
Työ, se oli Ernst Ahlgrenilla alituisesti mielessä, vaikka hänen elonkipinänsä heikkonemistaan heikkonikin ja hän ikäänkuin vain laski niitä päiviä, jotka hänellä vielä olivat jäljellä. Töistään hän Esseldellekin kirjoittaa tarttuen innolla hänen ilmilausumaansa ajatukseen, että hänelle mahdollisesti seuraavana vuonna voitaisiin myöntää Akademian matka-apuraha. "Niin, jos minä elän v:teen 1889-90, niin kyllähän kernaasti haluaisin saada matka-apurahan, sillä sitä oppii niin paljon päästessään elämän suurille, avaroille tantereille. Mutta en koskaan ajattele tulevaisuutta, se masentaa vain mieltäni ja saattaa minut epätoivoon. Koetan keskittää ajatukseni päivän työhön ajattelematta huomista kauemmaksi. En usko, että koskaan voi tehdä sen omantunnonmukaisemmin työtä kuin muistaessaan, että viimeinen vuosi on ehkä käsissä.
"Minä iloitsen siitäkin, että suuri yleisö voi ehkä oppia minua ymmärtämään, vaikka valitsisinkin aiheita, jotka ovat enemmän inhimillisiä kuin comme il faut; ehkäpä se oppii ymmärtämään, etten minä kuulu niihin, jotka repivät kaikki alas, yhtä vähän kuin niininkään, jotka väittelevät laeista ja yhteiskuntaproblemeista, vaan että kuulun niihin, jotka tarkkaavat ihmisluonteita, jotka sanovat: 'sellainen on kärsimys, sieluntuska, kiusaus, mielenrauha, katumus, sääli, hairahdus'. — Luullakseni jokainen, joka lämmöllä ja totuudella kykenee kuvaamaan todellista elämää, voi siten myös hyödyttää, tarvitsematta käsitellä teorioja ja yhteiskuntakysymyksiä. Luulisin, että kirjailijan tehtävänä on opettaa ihmisiä näkemään, tai minä tarkoitan ehkä, opettaa heitä rakastamaan ja ymmärtämään... Minun silmissäni ei ole olemassa rikoksia, syntejä j.n.e. Minä tarkoitan, olen siksi paljon taiteilija ja niin vähän moraalifilosofi; siinä missä moraalifilosofi näkee rikoksen, joka on rangaistava, siinä minä en näe asteetonta, ehdotonta abstraktsionia, vaan ihmisen, joka teki rikoksen. En tahdo sanoa, ettei rikosta olisi rangaistava, mutta minun taiteeni tehtävänä on näyttää, miten rikollinen kärsii, — tai miten hän itse ehkä on tekoaan huonompi. Kaikki mikä on salaista, mikä ei päily pinnalla, kaikki puhtaasti inhimillinen kuuluu minun alaani. Minun on tutkittava tekstiäni ihmisten mielten hienoista säikeistä.