"Täti on oikeassa: yhtä paljon voi antaa pienillä kertomuksillaan kuin suurillakin. Minä puolestani asetan viimeksi julkaisemani novellikokoelman kaikkein korkeimmalle tuotteistani. Minä annan sisällisen ääneni ohjata itseäni siten, että minulla usein on monta teosta yhtä aikaa käsillä, ja kirjoitan sitten sitä, mikä kunakin hetkenä on lähinnä tunnelmaani, jättäen sattuman määrättäväksi, mikä ensin valmistuu, mikä viimeksi. Ajatuksissani minulla on valmiina romaani, jonka pääajatus on 'Fru Marianne'a vanhempi, mutta en ole ollut kypsä kirjoittamaan sitä, sillä paikoittain se on rakennettu oletusten eikä omien huomioiden nojaan. Minä kerroin aiheen Jonas Lielle, ja hänestä se oli hyvä. Nyt voin panna sen paperille milloin hyvänsä, sillä päähenkilöni elävät jo kuin oikeat ihmiset.
"Mutta minähän teen aina niin hitaasti työtä. En jaksa kirjoittaa paljon kerrallaan...
"'I telefon' on jo käännetty ... tanskaksi. Parasta aikaa sitä käännetään suomeksi Helsingin Suomalaista teatteria varten... Pienen näytelmäni 'Romeos Julia'n ostamisesta on myös puhetta..."[143]
Paitsi yksityisiä muistiinpanojaan, jotka ovat "Elsa Finne'n" pohjana, kirjoitti Ernst Ahlgren tänä kevättalvena näytelmänsä "Den Bergtagna", jonka hän itse arveli elävän kauimmin hänen jälkeensä. Myöskin kertomus "Modern" oli hänellä nyt käsillä. Sitä paitsi hän sepitti novellin "Lifsleda", teki luonnokset kertomuksiin "Ur mörkret", "Ett önskningsmål", "En baldams historia" ja "Ludde" ja valmisti näytelmänsä "Romeos Julia".
Kiihkeästi, suorastaan kuumeentapaisesti hän työskenteli tänä viimeisenä keväänä, tuntien liiankin selvästi, että hänen hetkensä olivat luetut ja peläten, ettei hän ehtisi panna paperille edes osaa kaikista niistä aiheista, jotka hänen mielessään kytivät. Eräästä hänen kirjoituksestansa, "Verklighetsdiktning" (Todellisuusrunous), joka löytyi hänen jälkeenjääneitten papereittensa joukosta, me voimme nähdä, millaiseksi hän arvelee sellaisen kirjailijan työn muodostuvan, joka työskentelee kuolema alituisesti silmiensä edessä. Hän sanoo siinä:
"Miten toiselta asia näyttääkään siltä, jonka joka kerta uuteen työhön ryhtyessään täytyy ajatella: onko tämä ehkä viimeinen; minun täytyy saada sanotuksi se, mitä haluan sanoa, ja juuri tällä hetkellä.
"Samantekevää onko kirjailija nuori vai vanha. Vuosien lukumäärä ei merkitse mitään, sillä nuoren eletty elämä voi olla paljoa rikkaampi kuin vanhan, kaikki riippuu vain tunteen syvyydestä ja elettyjen kokemusten laajuudesta.
"Jos hän siihen asti on elänyt suljettua ja yksinäistä elämää, niin voi hänet äkkiä vallata halu puhua niin kauan kuin hän vielä voi saattaa itsensä ymmärretyksi ja ennenkuin pitkä äänettömyys alkaa.
"Ehkäpä siihen vaikuttaa myös se haikea tunne, että kaikki muistot, jotka ovat olleet hänelle rakkaat, kuolevat hänen mukanansa, tai että hänestä tuntuu siltä, kuin ne eivät yksin olisi hänen omaisuuttaan, tai, — kukapa tiesi! — ehkäpä yksinäisyydentunne valtaa hänet, kun hänen on pakko erota siitä elämästä, joka on antanut hänelle niin paljon ja jolle hän korvaukseksi on voinut antaa niin sanomattoman vähän.
"Ehkäpä hän ajatellessaan eroa tuntee halun saada ojentaa kätensä kaikkea sitä kohti, josta hänen on pakko erota — ja ehkäpä hän etsii ystävää, joka tahtoo pusertaa hänen kättään merkiksi siitä, että hän on muistava häntä.