"Minä kuvailen mielessäni, että jos niin on laita, niin jonkunmoisen rauhan tulee lyödä leimansa hänen työhönsä.
"Sellainen kirjailija ei voi olla tuottelias, sillä hänen täytyy punnita sanansa tarkemmalla kuin vain sointuvaisuuden vaa'alla ja pitää mielikuvituksensa ohjakset kireällä sekä usein kiristäessään niitä kysyä itseltänsä: 'onko tämä totta, tarkoitinko tätä? Ja jollen koskaan voi peruuttaa näitä sanoja, niin voinko vastata niistä?'
"Hänen esityksensä on hillittyä; hän ei mielellään näyttäydy itse, sillä hänellä ei ole tilaisuutta puolustaa itseään vastustajia vastaan eikä korjata väärinkäsityksiä, ja jonkinlaisesta arkatuntoisuudesta itseään kohtaan hän ei mielellään paljasta itseään. Ei hän myöskään esiinny itsetietoisena yleisön edessä; mutta hän ei pelkää niin paljon kirjallisia vastoinkäymisiä kuin sitä, että hän kaikesta huolimatta voisi tuoda huonosti ilmi ajatuksensa ja huomaisi sen vasta sitten, — kun sitä olisi myöhäistä korjata.
"Tästä hänen tavaton ahkeruutensa johtuu, hänen pyrkimyksensä saada työnsä niin täydelliseksi kuin suinkin, olkoon kehys miten pieni tahansa.
"Se tieto, että hänen tulee jättää sydämensä lapsi yksin ja turvattomana vieraiden pariin, vaikuttaa sen, että hän tavattomalla tarkkuudella huolehtii sen ulkonaisesta varustuksesta, ja miltei äidillistä huolenpitoa piilee jokaisessa hänen verhonsa laskoksessa."
Mutta kesken kuumeista työkiihkoaan Ernst Ahlgrenin täytyi taas jättää kaikki kesken, sillä maa poltti hänen jalkojensa alla. Oleskeltuaan kaiken talvea vuoroin Kööpenhaminassa, vuoroin Hörbyssä, hän toukokuun keskivaiheilla läksi toistamiseen Parisiin, päästäkseen vain pois jonnekin, uusien ihmisten pariin ja uusiin oloihin. Mutta sielläkin, keskellä ihmisvilinää ja suurta maailmaa, hän tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi ja vieraaksi kuin kaikkialla muuallakin. Hänellä ei ollut enää voimaa iloita eikä nauttia mistään, hän harhaili vain kuin kummittelija paikasta toiseen.
"Minä kirjoitan ja kirjoitan", sanoo hän kirjeessä Lundegårdille. "Minusta tuntuu ikäänkuin istuisin vankilassa ja vain työtä tekemällä voisin saavuttaa vapauteni. Mutta en koskaan ole tehnyt niin toivotonta työtä kuin nyt. Ikäänkuin olisin kuollut ja kuivasti kuin luuranko merkitsisin vain muistiin ne kertomukset, joita aivoni ovat kehränneet kokoon minun ollessani vielä hengissä. — —
"— — Jos sairastaisin parantumatonta tautia, niin ei loppuni luullakseni voisi olla sen varmempi kuin nyt. Siinä ei ole mitään viekoittelevaa, että minua pakoitetaan vuosi vuodelta julkaisemaan huonoja teoksia voidakseni elää ja laahata eteenpäin tätä elämää. Olen juureton täällä. Olen kuin kummitus ja töin tuskin uskallan elävien pariin. Kaikki tämä on naurettavaa hempeämielisyyttä. Kerran minäkin vielä sille nauran. —
"Minulla ei ole mitään tästä kirjavasta elämästä. Se tuskin suo ihmiselle oikeutta kuolla."[144]
Ja vieläkin väsyneempi sävy vallitsee seuraavassa kirjeessä, joka on kirjoitettu paria viikkoa myöhemmin: "Voisin kernaasti jäädä kokonaan tänne, minä pidän tästä suuresta, kauniista Parisista; mutta halua elää täällä en ole tuntenut hetkeäkään, tai oikeammin: olen tuntenut halua mutta en usko voivani sitä tehdä. Työkykyni on murtunut. Raskas paino lepää kaikella sillä, mitä kirjoitan. Ikäänkuin pyövelin käsi painaisi olkapäätäni. Minä kirjoitan ja kirjoitan saadakseni kasan täyteen ja säilytyshuoneeni tyhjäksi, mutta ei ainoakaan auringon eikä ilon säde valaise työtäni.