"Olen aivan levollinen ja täydessä tasapainossa, en vähintäkään hermostunut. En ikävöi pois täältä, en halua 'kotiin'. Varmaankin tulen matkustamaan vain paikasta toiseen, sillä unohdan työtä tehdessäni missä kulloinkin olen, ja mikä hotellipöytä hyvänsä on minulle yhtä hyvä. Hörbyssä en voi vakituisesti elää, en tahdo hautaantua sinne, mutta pari päivää tai viikkoa voin siellä joskus työtä tehdä. Minulle on aivan yhdentekevää missä olen.
"En ole sen hempeämielisempi kuin että voisin jäädä tänne ja sitten jonakuna päivänä — väsyneenä turhiin taiteilijaponnistuksiini — lopettaa elämäni täällä. Se olisi ehkä parasta. Kaikki kävisi melutta ja huomiotta. En tiedä itsekään mitä odotan tai mitä toivon. Sisäinen ääni sanoo minulle: vielä ei kaikki ole lopussa."[145]
Ja paria päivää myöhemmin hän lopettaa seuraavin sanoin kirjeensä Lundegårdille, viimeisen, jonka tämä vastaanottaa hänen vielä eläessänsä:
"En enää koskaan tule tehneeksi mitään. Mutta mitä se tekee! Olen mielestäni kuin vanha ajurihevonen, jolta valjaat riisutaan. Grålle saa mennä laitumelle, kompuroida auringonpaisteessa ja tuntea kesän lämpöä. Siinä kaikki!
"Minä toivon niin usein, kuljeskellessani täällä — ja täällä on niin satumaisen kaunista — niin minä toivon, että voisin pysähtyä, tarttua jotakuta käsivarteen kiinni, viitata kädelläni ja sanoa: 'katso!' Ja tietää sitten, että joku tuntisi aivan samaa kuin minäkin. Mutta ketään sellaista ei ole. Kaikilla on kiire. Ja minussa on siksi paljon taiteilijaa, että tunnen tuskaa nähdessäni yksin niin paljon kaunista. Minä tahtoisin kuvata sitä, siivilöidä sen omien silmieni läpi ja antaa sen sitten koko maailmalle. Mutta minä en voi.
"Olkaamme silti yhtä iloisia."[146]
Gustaf af Geijerstamille Ernst Ahlgren myös valittaa yksinäisyyttänsä, sitä, että hän tuntee olevansa jo ikäänkuin kaiken ulkopuolella. "Minusta tuntuu yhä siltä, kuin en kuuluisi tänne", kirjoittaa hän; "minä käyn ja katselen kaikkea ikäänkuin jotakin näyttelyä, jonka tunnen jo perinpohjin. Paljoa enemmän luonteeni mukaista olisi maatua maassa ja kasvaa lehdiksi ja pensaiksi ja kaikenlaiseksi rikkaruohoksi ja palata maan päälle jälleen vaikkapa jonkin eläimen hahmossa.
"Se, joka kerran täydellä todella on suorittanut hotellilaskunsa, ei halua jälleen purkaa matkalaukkuaan, vaikkei matkalla olisikaan kovaa kiirettä."[147]
Kuinka lopussa hän oli sekä henkisesti että ruumiillisesti käy parhaiten selville seuraavasta Parisista kirjoittamastaan kirjeestä Matille:
"Vaikea sydämentykytykseni ja sitä seuraavat tukahduskohtaukset ovat epäilyttävässä määrässä lisääntyneet. En jaksa tehdä työtä. Minä yritän ja yritän; se ei käy. Työkykyni on kokonaan murtunut. Kun me tapaamme jälleen, niin älä koskaan kysy työstäni mitään, älä tiedustele 'miten kirjoittaminen tänään on käynyt', ei mitään, mikä sitä koskee. Minä tuhrin paperille, sillä tuntuu jonkunmoiselta lohdutukselta saada piirtää kirjaimia. Mutta joustavuuteni on kadonnut. Olen vain työhevonen, jonka selkäranka on taittunut. Kysymys, voinko kohota tästä vielä, tuottaisi minulle kaikessa hyväntahtoisuudessaan vain sanomatonta kärsimystä. Anna vanhan hevosen kompuroida auringonpaisteessa, jos hän jaksaa; ettei hän kelpaa enää mihinkään, kiusaa häntä itseään, tuota raukkaa, kaikkein eniten!