"Vapauta minut 'toivomisen' velvollisuudesta, älä vaadi, että näyttäisin iloiselta. Minä kannan surua rakkaimpani, työni tähden.

"Älä puhu siitä enää. Älä mainitse sitä koskaan. Kaikki kysymykset kiusaavat minua. Minä taistelen sielun sairautta vastaan, ja mitä enemmän yksin saan taistella, sitä parempi...

"Minun pitäisi kai jäädä tänne; ajattelin tänne lähtiessäni olla lainkaan palaamatta. Jos täällä tulisi pyyhkäistyksi pois olemassa-olosta, niin joutuisi myös samalla pian unohduksiin. Se olisi parasta omaisilleni. Mutta minä toivon vielä parantuvani. Rahani eivät myöskään ole vielä lopussa. Ei kukaan voi uskoa, miten voimakkaasti riipun elämässä kiinni, tai oikeammin siinä toivossa, että voisin tulla siihen jälleen sidotuksi.

"Olen kirjoittanut täällä aika kasan. Tahdon näyttää, etten laiskuudesta ole tuottamatta mitään. Ihmeellistä lukea läpi sitä, mitä olen kirjoittanut. Sanoja, sanoja, sanoja! Elämä puuttuu. Voin kirjoittaa vaikka kuinka paljon — mutta se ei kelpaa painettavaksi. Se ei ole sekavaa, mutta se todistaa henkistä jähmettymistä. Se on kuin sokean työtä: täsmällistä, mutta väritöntä. Se on kuin puuta — leikeltyä, mutta maalaamatonta puuta...

"Kun sanon olevani sielultani sairas, niin se ei merkitse, että olisin sekava, en edes 'hermostunut'. Se on taiteilijantautia, ehkäpä sitä voisi sanoa työntuskaksi."[148]

Juhannukseksi Ernst Ahlgren palasi Hörbyhyn, mutta heinäkuun alkupäivinä hän läksi jälleen Kööpenhaminaan, jossa parasta aikaa eräs etevä saksalainen teatteriseurue näytteli ja jonka esityksiä hän halusi nähdä. Tältä matkaltaan hän ei koskaan enää palannut.

Ernst Ahlgrenin viimeisestä illasta kertoo Lundegård seuraavasti:

"Lauantaina 21 p:nä heinäkuuta kävin häntä iltapuolella tapaamassa. Hän lepäsi sohvalla lukien Björnsonin 'Kongen' teosta.

"Minä istuin hänen luonaan kello 7:ään illalla ja me keskustelimme kaikenlaisista asioista, niinkuin tavallisestikin. Hän näytti olevan aivan ennallaan, ei paremmissa eikä huonommissa voimissa kuin muulloinkaan. Hänen olennossaan oli aina jotakin murtunutta näinä viime aikoina, mutta hän hillitsi itseään niin täydellisesti, ettei hän ainoallakaan sanalla, ei kasvojen ilmeellä eikä äänensävyllä ilmaissut, mikä hänellä oli edessä.

"Vasta seuraavana päivänä, saatuani tietää mitä oli tapahtunut, muistui tästä viimeisestä kohtaamisestamme mieleen pikkuseikkoja — kaikkein vähäpätöisimmätkin asiat olivat kuin raudalla poltetut muistiini — pikkuseikkoja, jotka jälkeenpäin tuntuivat hyvinkin kuvaavilta.