"Minun hartain toiveeni on jos mahdollista saada levätä Tanskan maan povessa.
"En kykene sanoin tulkitsemaan tunteitani kaikille niille, jotka ovat osoittaneet minulle hyväntahtoisuutta ja hyvyyttä. Minä pyydän, että kaikki ne, jotka ovat olleet minua lähellä, eivät luulisi tämän tapahtuneen sydämettömyydestä. Minun on paha mieli, kun minun täytyy tuottaa heille surua; mutta tehkää eläville kaikki se hyvä, jota te olisitte suoneet minulle, kaikki se hyvä, jota itse olisin tahtonut tehdä, jos minun olisi ollut mahdollista elää! — — Kiitos kaikesta."
Ja kirjeessä, jonka hän kirjoitti rakkaimmalle tyttärelleen Matille, "koko elämäntaistelunsa lapselle", hän lopun lopuksi lausuu:
"Unohda minut. Tule hyväksi, nöyräksi ja onnelliseksi. Tervehdi, tervehdi kaikkia! Rukoile Jumalaa, jos tunnet tarvetta sitä tehdä. Karl ja minä emme saa sitoa uskoasi.
"Jos on olemassa Jumala, niin hän ei työnnä minua luotaan, sillä hänen täytyy olla rakastava ja hyvä — hän tietää, etten uhkarohkeudesta tehnyt väkivaltaa itselleni, vaan että olin niin heikko, etten voinut elää.
"Huolehdi kaikista omaisistani. Opeta heitä iloitsemaan, kunhan minä vain kuolen."
["Implora pace."]
"Siinä on elämän suuri haikeus, että ihmissielu on aina yksin", kirjoitti Ernst Ahlgren kerta Hellen Lindgrenille siteeraten tanskalaisen J.P. Jacobsenin sanoja. Ja jos kuka, niin Ernst Ahlgren oli yksin. Yksin elämässä, yksin kuolemassa. Jollei hän olisi ollut niin yksin, niin hän varmaan olisi paremmin jaksanut vastustaa itsemurhakiihkoaan, joka kyti hänessä jo aivan nuoresta alkaen. Sillä hänessä oli kaksi luonnetta, niinkuin hän itsekin usein huomautti, toinen synkkä ja heikko, joka saattoi hänet sairaalloiseen mielentilaan, toinen valoisa, terve ja voimakas, joka tahtoi elää ja toimia. Seuraavat sanat, jotka ovat peräisin aivan hänen viime ajoiltaan, todistavat puolestansa, kuinka kovaa taistelua nuo kaksi luonnetta hänessä kävivät:
"Minulle on kerrassaan vieras tuo melkein hekumallinen kuolemanajatus, jolla monet luonteeltaan alakuloiset ja eroottiset naiset kiemailevat, varsinkin ne, joilla ei ole oikeata työtä. Päinvastoin, minusta eläminen on ihanaa, minä käytän mielelläni työkykyäni. Kun ajattelen kuolemaa tai puhun siitä, niin en tee sitä salaisella nautinnon tunteella, vaan tuskalla, joka on musertaa koko olentoni. Kuolema on minulle kummitus, joka kaikkien onnettomuuksien, surujen ja eripuraisuuksien kasaantuessa ylitseni asettuu eteeni ja tehden minut melkein tajuttomaksi pelosta katselee minua, ojentaa luurankoiset kätensä minua kohti ja sanoo: katso, sinä et pääse pakoon, elämä — jota rakastat — on tuominnut sinut niin kauheihin piinapenkintuskiin, jotta sinusta tuntuu helpoitukselta, kun tälläkin hinnalla pääset vapaaksi."