Juuri kun kalifi oli asettunut paikoillensa ikkunan ääreen, astuivat kaikki nekin, joilla oli tapana aamuisin käydä tervehtimässä kalifia itseänsä, Abu Hassanin luo. Siinä oli ministereitä ja visiirejä, hoviherroja ja virkamiehiä, kamaripalvelijoita ja orjia, ja kaikki he nyt asettuivat juhlallisina ja arvokkaina Abu Hassanin vuoteen ympärille. Ei kukaan edes uskaltanut vetää suutaan nauruun, sillä he tiesivät, että kalifi näki koko näytelmän, ja rankaisisi ankarasti sitä, joka uskaltaisi rikkoa hänen käskyänsä vastaan ja pilata hänen huvinsa.
Kun kukin oli asettunut paikallensa, astui Giafar esiin ja piteli hetken aikaa etikkaan kastettua sientä Abu Hassanin nenän alla ja vetäytyi sitten kiireesti taas paikoillensa.
Hassan aivasti, oikoi jäseniänsä ja avasi silmänsä. Ja samassapa hän nosti päänsä äkisti pystyyn ja katseli unimielissään ja hämillään ympärilleen. Missä hän oli? Miten hän oli tullut tänne? Samassa hän muistikin eilisen keskustelunsa kauppiaan kanssa. Varmaan hänen päässään pyörivät yhä nuo tyhjät puheet, miten hän oli toivonut saavansa olla yhden päivän kalifina, ja nyt tuo mielijohde varmaan sekaantui hänen unelmiinsakin. Ja siksipä hän laskeutui uudelleen alas päänalukselleen ja yritti nukkua.
Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Mesrur, orjien päällikkö, astui nyt hänen vuoteensa ääreen ja kumarsi syvään.
— Suurivaltainen herra, kaikkien oikeauskoisten hallitsija, suvaitse jo nousta toimittamaan aamuhartauttasi, sillä aurinko nousee pian! sanoi hän.
Nyt Abu Hassan kohoutui jälleen vuoteellaan ja katseli hämmästyneenä ympärilleen, sillä kaikki, ihmiset, äänet, huone, päivänvalo, kaikki näytti hänestä niin todelliselta ja elävältä, ettei hän voinut enää luulla uneksivansa.
Mutta missä ihmeessä hän oli? Hän ei tuntenut ainoatakaan ihmistä ympärillänsä, ei edes Giafaria, sillä edellisenä päivänä hänellä oli ollut valepuku, irtoparta leuassa ja irtokulmakarvat kulmilla.
Äkkiä hänen silmänsä osuivat komeaan, kultakirjailtuun pukuun ja jalokivillä koristettuun turbaaniin, joita yksi orjista ojensi häntä kohti.
Tuohan oli Harun al Rashidin puku ja turbaani, nehän jokainen Bagdadin asukas tunsi!
Hän tarttui päähänsä. Oliko hän tullut hulluksi, vai olisiko Allah kuullut hänen toiveensa ja tehnyt hänestä kalifin? Kaikki hänen ympärillään kumarsivat hänelle maahan asti, ikäänkuin hän olisi ollut kalifi.