Mutta eihän se sittenkään voinut olla mahdollista! Tiesihän hän olevansa Abu Hassan, äitinsä poika eikä kukaan muu, vaikka harhakuvat hänen ympärillään näyttivätkin niin ihmeen eläviltä. Ja hän laskeutui jälleen maata.
Mutta rauhaa hän ei saanut. Tuskin hän oli painanut korvansa vasten tyynyä, kun Giafar astui hänen luoksensa ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Kaikkeinarmollisin herra ja kalifi, sanoi hän, et koskaan ennen ole nukkunut näin kauan. Aurinko on jo korkealla taivaalla ja rukoushetki on jo mennyt ohitse. Mutta suvaitse nyt nousta ja tulla neuvottelusaliin, sillä siellä odottavat sinua lähettiläät kaikista valtakunnan maakunnista, ja kansaa on keräytynyt idästä ja lännestä kuulemaan sinun viisaita tuomioitasi ja päätöksiäsi.
Hassan kohosi kyynärpäänsä varaan ja siveli silmiänsä. Mutta kun tuo harhanäky ei sittenkään kadonnut, niin hän huudahti niin kovasti, että ääni kuului aina ulos kadulle saakka:
— Mutta missä ihmeessä minä olen?
Kaikki hoviherrat, ministerit ja orjat painoivat käden sydämelle ja kumartuivat maahan aivankuin tuulessa huojuvat kaislat.
— Omassa palatsissasi, kaikkivaltias herra, vastasivat he.
Silloin viittasi Abu Hassan luokseen lähimpänä olevan orjan.
— Sano minulle suoraan, keneksi sinä luulet minua? kysyi hän.
— Kaikkien oikeauskoisten hallitsijaksi, vastasi orja, eikä hänen kasvoissaan kuvastunut mitään muuta kuin kaikkein syvintä kunnioitusta. Ja lakkaamatta kumartaen hän astui takaperin takaisin paikallensa.