Mutta Hassan suuttui, kun hän ei voinut hallita tätä ihmeellistä mielikuviensa leikkiä, jonka vallassa hän luuli olevansa.
— Tule tänne! huusi hän Mesrurille. Luuletko sinä todellakin, että te voitte saada minut uskomaan, että olisin muka kalifi? Ei, veikkonen, niin tyhmä minä en ole.
Mesrur laski kätensä ristiin rinnalle ja kumarsi syvään.
Mesrur laski kätensä ristiin rinnalle ja kumarsi syvään.
Mesrur laski kätensä ristiin rinnalle ja kumarsi syvään.
— Salli minun, kaikkeinarmollisin herra ja kalifi, kysyä sinulta, miten sinä jaksat, sanoi hän. Sinä olet varmaan nähnyt pahoja unia, koska et tunne omaa palatsiasi etkä omia palvelijoitasi, niin, etpä edes tiedä kuka oikeastaan olet. Mutta pitäisihän sinun toki luottaa meihin, uskollisiin orjiisi, jotka olemme niin kauan palvelleet sinua. Enkö minä, joka olen joka ainoa aamu ojentanut sinulle takkisi ja pesuvatisi, enkö minä tietäisi, että sinä olet minun rakkain herrani ja kalifini! Oi, herra, jos olemme rikkoneet sinun tahtoasi vastaan, ja jos tahdot meitä rangaista, niin sano, mitä me olemme tehneet, mutta älä väitä, ettet tunne meitä!
Tämä puhe, joka näytti ilmaisevan syvää surua, täytti tarkoituksensa. Olisiko palvelija voinut puhua tuolla tavalla, ellei hän tarkoittanut mitä hän sanoi?
Abu Hassan tuli äkkiä aivan rauhalliseksi.
— No, sanoi hän, koska todellakin näyttää siltä, kuin Allah olisi suvainnut tehdä minut teidän herraksenne ja kalifiksenne, niin en huoli sen kauemmin tuumailla, miten se on käynyt, vaan tyydyn kohtalooni. Olkaa hyvät, minä sallin teidän pukea ylleni!
Hän ojensi jalkansa, jotta kengät vedettäisiin hänelle jalkaan. Kaikki orjat hyökkäsivät esiin samalla kertaa, toiset toivat pesuvettä, toiset hyvänhajuisia öljyjä, toiset taas vaatteita ja kallisarvoisia koristeita, joilla he koristivat uutta kalifia.
Kun hän oli valmis, huusi Giafar: