Kalastajaa kuuli kolkutuksen, vaikkei hän nähnytkään mitään porttia. Mutta sulttaani näki sen aivan selvästi, hän näki myös, miten se avautui, vaikkei ainoatakaan ihmistä ollut paikalla.
— Astu sisään, sanoi hän kalastajalle, kuljettuaan itse portista sisään.
Mutta kalastaja vetäytyi kauemmaksi kauhun vallassa. Jos hän olisi seurannut sulttaania, niin hän olisi astunut suoraan veteen. Hän näki hänet jo syvällä järvessä.
— No, odota sitten täällä minua, kunnes palaan takaisin! sanoi sulttaani ja sulki portin jälessään kiinni.
— Allah meitä auttakoon! huudahti kalastaja ja nosti kätensä taivasta kohti, sillä hän näki, miten aallot löivät sulttaanin pään yli ja hän katosi syvyyteen.
Kalastaja arvasi, että suuri henki, jonka hän oli vapauttanut vaskipullosta, oli mukana tässäkin pelissä ja oli loihtinut heidän silmänsä, ja siksi hän jäi kaikessa rauhassa odottamaan järven rannalle.
Mutta sulttaani läksi edelleen astumaan ja tuli kaupunkiin. Siellä oli kauniita palatseja ja ihania puutarhoja, mutta hän ei voinut nähdä ainoatakaan ihmistä. Kadut ja torit olivat tyhjät, ja jos kaupungissa oli asukkaita, niin ne varmaan nukkuivat kaikki sikeässä unessa.
Hetken kuluttua hän tuli suuren ja komean linnan edustalle, joka oli niin ihana, ettei se voinut olla muuta kuin kuninkaallinen palatsi, ja kun portit olivat auki, niin hän astui sisään.
Sisältäkin linna oli yhtä kaunis kuin ulkopuolelta. Sulttaani katseli ihaillen korkeita pilarikäytäviä ja kultaisia saleja, joiden läpi hän astui, ja ihmetteli kaikkea sitä komeutta ja loistoa, mikä kohtasi täällä hänen silmäänsä. Mutta eipä täälläkään ollut ainoatakaan ihmistä, ja hän luuli jo, ettei eläviä olentoja ollutkaan koko kaupungissa, kun äkkiä surkea valitushuuto kohtasi hänen korvaansa.
Hän pysähtyi ja kuunteli. Huuto kuului uudestaan, vaikkei se tällä kertaa ollutkaan yhtä äänekäs.