Hän nyökkäsi päätään toisille ja läksi kalastajan kanssa astumaan pitkin järven rantaa. Kalastaja tarkasteli koko ajan vettä, mutta hän ei nähnyt ainoatakaan kalaa.
He olivat kulkeneet noin tunnin aikaa, kun sulttaani äkkiä huudahti:
— Kas, mikä kaunis kaupunki on tuolla, järven toisessa päässä! Kumma, etten sitä ennemmin huomannut!
Kalastaja katseli ja katseli, mutta hän ei voinut nähdä mitään. Mutta kun hän katsoi alas järveen, niin hän näki taaskin kauniin vesikaupungin järven pohjassa.
— Armollisin sulttaani, sinä tarkoitat kai tätä vesikaupunkia! sanoi hän, sen minäkin nyt näen.
Mutta sitä ei sulttaani tarkoittanut. Hän näki kaupungin kuivalla maalla, ja kalastaja näki sen vedessä. Sulttaani oli jo aivan suuttua, kun kalastaja ei voinut sitä nähdä, vaikka se kohosi aivan heidän nenänsä edessä järven rannassa. He tulivat yhä lähemmäksi sitä ja olivat nyt aivan portin edessä.
— No, nyt ainakin sinä näet sen, sanoi sulttaani. Sinähän isket nenäsi suoraan vasten muuria.
— En minä sitä tunne, sanoi kalastaja. Mutta varohan toki, kaikkein armollisin sulttaani, sinähän astut suoraan veteen!
Hän kiiruhti auttamaan sulttaania, joka peräytyikin askeleen, mutta hänen vaatteensa eivät olleet yhtään märkiä.
— Nyt minä kolkutan porttia, sanoi sulttaani.