— Missä, missä? huusivat ministerit ja hoviherrat ja katselivat ympärilleen. Mutta he eivät voineet nähdä mitään.
— Sepä kummallista, että te ette näe mitään, sanoi sulttaani.
Sepä kummallista, ettette näe mitään, sanoi sulttaani.
Sepä kummallista, ettette näe mitään, sanoi sulttaani.
Hän näki sen aivan selvästi, ja kun he astuivat järven rantaan, niin hän varoitti toisia, etteivät he menisi liian lähelle, sillä muuten he putoaisivat veteen. Mutta hoviherrat, jotka eivät nähneet mitään, eivät voineet sitä varoa, ja ihmeekseen sulttaani huomasi, että he astuivat keskelle järveä suoraan laineihin, kastamatta kuitenkaan jalkojansa. Mutta kun sulttaani pisti kätensä veteen, niin tuli se märäksi. Sen kaikki saattoivat selvästi nähdä ja he ihmettelivät suuresti.
— Heitä verkkosi veteen, sanoi sulttaani kalastajalle, joka hyvän aikaa oli seisonut ja katsellut veteen.
— En minä näe ainoatakaan kalaa, sanoi hän. En myöskään näe kaunista kaupunkia enkä kristallipalatseja ja puutarhoja.
— No, voithan kuitenkin heittää verkkosi veteen, arveli sulttaani.
Kalastaja totteli ja veti verkon jälleen ylös. Tosin se oli märkä ja ruohojakin siihen oli takertunut, mutta siinä ei ollut ainoatakaan kalaa.
Silloin sulttaani viittasi hänelle ja sanoi:
— Mennään me molemmat, jotka voimme nähdä järven, hiukan kauemmaksi. Toiset voivat meitä niinkauan odottaa.