Käskyjäsi seuraamme.
Seinä sulkeutui jälleen ja näky katosi. Sulttaani, visiiri ja kokki katsoivat ihmeissään toisiinsa.
— No, käännäpä nyt kalat! sanoi sulttaani, kun kokki seisoi pelosta vapisten veitsi kädessä, muuten ne palavat.
Sekä sulttaani että visiiri koettivat käsillään varjella pannua, jotta kalat eivät pääsisi karkuun, mutta heti kun kokki kosketteli niitä veitsellään, hyppäsivät kalat korkealle ilmaan ja katosivat liekkeihin.
— Tässä on jotakin hullua, sanoi sulttaani. Käskekää kalastaja tänne huomen-aamulla! Hänen täytyy viedä minut ja koko hovini tuon järven rannalle, mistä hän on pyytänyt nämät kalat, niin saadaanpa nähdä, emmekö saa jotakin selvitystä tälle arvoitukselle.
Seuraavana päivänä sai kalastaja tehdä sulttaanille selkoa tuosta merkillisestä järvestä.
— Mutta eihän siellä ole mitään järveä, sanoivat kaikki ministerit, kun kalastaja oli lopettanut kertomuksensa.
Ei kukaan ihminen ollut kuullut puhuttavankaan järvestä niin lähellä kaupunkia.
Sulttaani läksi kuitenkin koko hovinsa kanssa sinne, missä kalastaja oli sanonut järven olevan, ja vähän matkaa kuljettuansa he saapuivat korkealle kukkulalle, josta he näkivät laajan laakson edessänsä.
— Tuolla, tuolla se on, sanoi kalastaja ja osoitti järveä, jonka kirkas vesi päilyi auringon paisteessa, tuossa järvi on!