— Minä kerron sinulle tarinani, sanoi hän. Se on yhtä surullinen kuin ihmeellinenkin.
Kun sulttaani hänen kehotuksestaan oli istunut sohvalle hänen viereensä, alkoi hän kertoa:
— Minä olen kuningas Mahmudin poika. Isäni hallitsi Neljän mustan saaren valtakunnassa. Hänen kuolemansa jälkeen minä astuin valtaistuimelle ja nain setäni tyttären. Hän oli kaunis ja hyvä ja hän rakasti minua niin suuresti, ettei hän tahtonut edes syödäkään minun poissaollessani. Monta vuotta me elimme onnellisina yhdessä.
Sattuipa sitten kerran, että vanha, ruma harpunsoittaja tuli linnaan ja pyysi saada soittaa ja laulaa meille. Hän sai luvan siihen, ja me olimme hyvin ihastuneet häneen ja hänen soittoonsa. Mutta varsinkin kuningatar ihastui häneen suuresti. Hän ei voinut kyllin kuunnella häntä, pidätti hänet linnassa päivän toisensa jälkeen, ja vihdoin hänen pyynnöstään mies sai jäädä linnaan opettaakseen kuningatarta soittamaan harppua.
Siitä hetkestä alkaen minun onneni oli kadonnut. Vanha harpunsoittaja opetti tosin puolisoani soittamaan harppua, mutta vain sen vuoksi, että saisi hänet valtaansa ja voisi käyttää häntä hyväksensä. Ammatiltaan hän oikeastaan oli noita, ja hänen tarkoituksensa oli syöstä minut valtaistuimelta ja anastaa minun paikkani.
Kun hän opetti kuningatarta soittamaan, käytti hän samalla tilaisuutta hyväkseen huvittaakseen häntä pienillä noitakonsteilla, ja ne huvittivat häntä niin suuresti, että hän alati tahtoi nähdä uusia. Noita tarjoutui silloin opettamaan häntä itseäänkin tekemään niitä, ja sen sijaan että he olisivat soittaneet, he istuivat nyt kaiken aikaa ja tekivät noitakonsteja.
Puolisoni tuli yhä epäystävällisemmäksi minua kohtaan, ja minä huomasin pian, ettei hän välittänyt enää kenestäkään muusta kuin vanhasta, rumasta noitaukosta. Siihen määrään hän oli jo noiduttu.
Mutta kun minä huomasin tämän, niin päätin tehdä lopun koko jutusta. Minä kutsuin puolisoni luokseni ja pyysin, että hän erottaisi harpunsoittajan toimestaan. Mutta hän vastasi minulle kieltävästi kylmällä ja uhkamielisellä äänellä. Ja vaikka kuinka hartaasti olisin häntä pyytänyt ja rukoillut, niin hän ei muuttanut mieltänsä. Silloin minä suutuin ja sanoin, että hänen täytyi totella minua, jos hän mieli elää minun luonani. Ja silloin vasta hän alistui tahtooni.
Noitaa ei enää näkynyt. Minä luulin, että hän oli lähtenyt pois ja toivoin, että kaikki muuttuisi taas entiselleen ja onni palaisi kotiini. Mutta siinäpä minä petyinkin.
Eräänä iltapäivänä, kun olin paneutunut sohvalle lepäämään, ja kaksi orjatarta seisoi pääpuolessa löyhötellen viuhkoillansa, suljin minä silmäni. Mutta en ollut ennättänyt vielä nukahtaa, kun kuulin orjattarien keskustelevan hiljaa keskenänsä otaksuen, että olin nukkunut.