Abu Hassan läksi lähimmän ystävänsä luo, mutta tämä vastasi, ettei hän tällä kertaa voinut häntä auttaa, sillä hän oli itsekin rahapulassa.
Ja kuitenkin Abu Hassan näki suuren kasan kultarahoja pöydällä.
Toisella, jonka luo hän läksi, ei ollut aikaa häntä puhutella.
Kolmas katsoi häneen oudosti ja kysyi kuka hän oli. Hänen oli aivan mahdotonta muistaa nähneensä häntä ennen.
Neljäs käski sanoa hänelle, että hän oli matkoilla, vaikka Abu Hassan näki hänet ikkunassa. Ja viides käski palvelijoidensa heittää hänet ulos ovesta.
Viides käski palvelijoidensa heittää hänet ulos ovesta.
Viides käski palvelijoidensa heittää hänet ulos ovesta.
Abu Hassan kävi siten kaikkien ystäviensä luona, mutta ei ainoakaan antanut hänelle pienintäkään apua. Kaikki käänsivät vain hänelle selkänsä, eivätkä ajatelleet yhtään sitä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, jota hän oli osoittanut heille niin runsaasti. Äiti oli oikeassa. Ihmisellä on ystäviä yllinkyllin, kun onni häntä suosii, mutta harvat pysyvät uskollisina onnettomuuden kohdatessa.
Ja Abu Hassanin mieli katkeroittui hänen tehdessään tämän huomion. Hän ei tahtonut enää koskaan tulla tekemisiin näiden viekkaiden ihmisten kanssa. Hän ei luottaisi enää keneenkään. Ja hän antoi sen pyhän lupauksen, ettei kukaan Bagdadin asukkaista pääsisi enää hänen taloonsa eikä saisi nauttia hänen vieraanvaraisuuttansa.
Hän antoi pyhän lupauksen.
Hän antoi pyhän lupauksen.
Hän sulkeutui nyt omaan taloonsa ja eli siellä äitinsä kanssa hiljaista elämää. Mutta hänen entinen hilpeä mielensä oli kadonnut, ja hän näytti niin synkältä ja miettivältä, että äiti alkoi tulla levottomaksi.