Kolmena yönä perätysten hän näki unen, joka vaikutti häneen hyvin valtavasti. Vanha, kunnianarvoinen ukko astui hänen vuoteensa ääreen, kohotti kätensä ja lausui lujalla äänellä:
— Ali Chodjah, miksi nukut toimettomana vuoteellasi? Nouse ja lähde pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan!
Joka kerta Ali Chodjah säikähti niin kovasti, että hän heräsi kesken untaan, ja kolmannella kerralla hän päätti heti lähteä matkaan. Hän möi kaikki tavaransa, vuokrasi talonsa toisille ja hankki matkatarpeita pitkää ja vaivalloista retkeänsä varten. Kun kaikki oli valmista, niin hän huomasi omistavansa vielä tuhatta sekiiniä, joita hän ei turhan päiten halunnut ottaa matkaan. Hän koetti keksiä jonkun varman säilytyspaikan, jonne hän rahansa piilottaisi, kunnes hän palaisi taas kotiin, ja hän luuli löytäneensä hyvänkin paikan. Aitassaan hänellä oli suuri, savinen ruukku, sen hän nyt otti, pani rahat ruukun pohjalle ja täytti astian oliiveilla. Sitten hän sulki ruukun visusti ja meni naapurinsa luo, joka oli hänen hyvä ystävänsä.
— Olen aikonut lähteä Mekkaan, kertoi Ali Chodjah ystävälleen, Mustafalle, tokko ottaisit tämän ruukun talteen ja säilyttäisit sitä, kunnes parin kuukauden kuluttua palaan takaisin?
— Mielelläni, sanoi Mustafa, tässä on aittani avain, laske ruukkusi minne sinua haluttaa. Kotiinpalatessasi löydät sen samasta paikasta.
He menivät yhdessä aittaan, ja Ali Chodjah laski ruukkunsa aitan nurkkaan. Sitten he sulkivat aitan ja Ali läksi matkaan.
Suuren karavaanin mukana hän saapuikin Mekkaan ja rukoiltuaan Muhamedin haudalla hän otti esille mukanaan tuomat tavaransa ja alkoi kaupitella niitä, sillä viisaana kauppiaana hän oli ajatellut myös omaa etuansa. Hän möikin tavaroitaan edulliseen hintaan, mutta kun hän kuuli kerrottavan, että tavaroiden hinta Egyptissä oli vielä paljoa suurempi kuin Mekassa, niin hän päätti lähteä sinne ja koettaa siellä onneansa. Kauppa onnistuikin hyvin ja menestys viekoitteli häntä kulkemaan yhä kauemmaksi ja poikkeamaan yhä useampiin kaupunkeihin. Siten hänen matkansa kestikin paljoa kauemmin kuin mitä hän alkuaan oli aikonut, ja kun hän vihdoin kääntyi kotimatkalle, olikin jo seitsemättä vuotta kulunut.
Sillä välin ei Mustafa ollut yhtään muistanut Ali Chodjahia eikä hänen oliiviruukkuansa. Mutta eräänä päivänä, kun hän istui vaimonsa kanssa aterioimassa, sanoi vaimo äkkiä:
— Kylläpä nyt oliivit hyvältä maistuisivat! Meillä ei ole ollut niitä moneen aikaan.
— Maltahan, sanoi Mustafa, aitassa on ruukullinen oliiveja, jotka Ali Chodjah jätti sinne ennen matkalle lähtöänsä. Mutta siitä on jo lähes seitsemän vuotta, ja hän on varmaan sillä retkellä kuollut, koskei häntä ole takaisin kuulunut. Haepas ruukku aitasta, ja jos oliivit ovat vielä tuoreita, niin voimme syödä ne hyvällä maulla.