Linnanvouti nousi ylös kumartaen syvään.
— Suo anteeksi, herra prinssi, mutta minä saan luvan sanoa sinulle, ettei asia vielä sillä ole päätetty.
Prinssi, joka aina oli tottunut saamaan tahtonsa täytetyksi ja joka sitäpaitsi luuli osoittaneensa yksinkertaiselle linnanvoudille tavattoman armon, josta tämän olisi pitänyt kiittää häntä polvillansa, hämmästyi niin suuresti, ettei hän aluksi voinut muuta kuin katsella voutia silmät pyöreinä päässä.
— Mitä tämä merkitsee? sanoi hän vihdoin.
— Niin, se merkitsee sitä, että minullakin on jotakin sanottavaa asiassa.
— Ehkäpä minä sinun mielestäsi en ole kyllin hieno vävyksi? kysyi prinssi pilkallisesti.
Mitä siihen tulee, niin voisin olla aivan tyytyväinen.
Mitä siihen tulee, niin voisin olla aivan tyytyväinen.
— No, herra prinssi, mitä siihen tulee, niin voisin olla aivan tyytyväinen. Mutta katsos, minä olen antanut pyhän lupauksen, etten anna tytärtäni kellekään, joka ei taida jotakin ammattia. Voisihan tosin tuntua siltä, ettet sinä, tuleva kuningas, koskaan joutuisi minkäänlaiseen pulaan. Mutta eihän mistään voi olla aivan varma, ja kuningaskin voi menettää paikkansa. Ja täytyyhän jokaisen oppia itse ansaitsemaan leipänsä. Jos tahdot saada tyttäreni, niin tulee sinun oppia jokin ammatti. Se on minun viimeinen sanani.
Tämä puhe tuntui kuitenkin prinssistä niin hävyttömältä, että hän antoi röyhkeän linnanvoudin heti lähteä ja läksi tapaamaan hänen tytärtänsä, kun tämä iltapuolella oli kävelyllä linnan puutarhassa.
Prinssi ilmaisi hänelle peittelemättä rakkautensa ja pyysi, että hän lähtisi isänsä luota ja seuraisi häntä valtakuntaansa. Mutta tyttö loi vain ylpeän silmäyksen prinssiin.