Häät vietettiin suurella komeudella, juhlia pantiin toimeen ylt'yleensä koko valtakunnassa, ja kuningas Mahmud eli onnellisena kauniin kuningattarensa kanssa monta monituista vuotta. He saivat useita lapsia, ja kuningas hallitsi kansaansa rakkaudella ja viisaudella, jotta kaikki häntä rakastivat. Hänen paikkansa valtaistuimella ei siis ollutkaan niin epävarma, kuin hänen appensa oli luullut, ja usein hän itsekseen naureskeli ukon pelolle.
Mutta saipa hän kerran kokea, ettei vanhus ollut niinkään väärässä ollut.
Samoinkuin suuri sulttaani Harun al Rashid ja monta muuta itämaista hallitsijaa, oli kuningas Mahmudillakin tapana kuljeskella valepuvussa alamaistensa parissa oppiaksensa tuntemaan heidän olosuhteitansa niin hyvin kuin suinkin.
Kerran hän oli pukeutunut dervishin pukuun ja läksi varhain aamulla yksin ulos. Kävelyllään hän osui aina laitakaupungille saakka, ja aika kului häneltä nopeammin kuin mitä hän oli luullut katsellessansa kaikenlaista, mikä hänen mieltänsä kiinnitti. Vihdoin hän tunsi kuitenkin olevansa nälkäinen, ja koska hän oli kaukana palatsista, niin hän päätti poiketa leipurin luo, joka oli ovensa edustalle ripustanut houkuttelevan kyltin. Siellä varmaan olisi ainakin jotain, joka poistaisi hänen nälkänsä.
Astuttuaan sisään hän huomasi, että puoti oli erinomaisen hieno ja soma. Leivoksia oli rivissä pöydällä, ja kaikki oli puhdasta ja miellyttävää. Raollaan olevan oven kautta näkyi toinen vieläkin kauniimpi huone. Seiniä koristivat maalatut köynnökset, ja pehmeät, punaiset patjat huoneen nurkissa houkuttelivat hetken lepoa nauttimaan.
Kohtelias leipuri, joka kiiruhti tarjoamaan vieraalleen parasta mitä talossa oli, kysyikin heti, eikö hän tahtonut astua toiseen huoneeseen.
— Siellä on hyvin mukava istua, sanoi hän, ja aivan rauhassakin saa siellä olla, sillä siellä ei ole ketään muuta tällä erää. Voinpa sulkea ovenkin, ettei kukaan pääse häiritsemään.
Kuningas Mahmud oli mielissään saadessaan syödä ja levätä rauhassa. Hän astui siis aistikkaasti järjestettyyn huoneeseen ja antoi leipurin tuoda muutamia leivoksia, jotka tämä asetti pienelle pöydälle kaikkein pehmeimmän patjan viereen. Heti kun isäntä oli poistunut ja sulkenut oven, niin kuningas heittäytyi punaiselle höyhenpatjalle ja tarttui halukkaasti leivokseen.
Mutta tuskinpa hän ehti haukatakaan sitä, ennenkuin hän kauhukseen huomasi vajoavansa lattian alle. Hän ei kyennyt liikuttamaan kättänsäkään pelastuaksensa, ennenkuin hän vajosi syvään pimeyteen.
Kaikkein ensiksi hän kuuli kovan kolahduksen. Luukku oli osunut pohjaan, ja puoleksi tunnotonna hän vieri kostealle maapermannolle.