Kun hän tointui ja saattoi selvästi ajatella, niin hän käsitti joutuneensa kellariin. Katonalaisesta ikkunasta tunkeutui hiukan valoa, ja kun hänen silmänsä olivat tottuneet hämäryyteen, niin hän saattoi erottaa esineitä ympärillään.
Mutta samalla hän keksi jotakin kauheaa. Hän näki lattialla ihmisten ruumiita ja katkottuja jäseniä, ja kaikesta päättäen nuo ihmiset olivat murhattuja. Kaikkialla oli pääkalloja ja luita, ja hirveä löyhkä oli tukehduttaa hänet.
Mutta hän ei ehtinyt vielä selvästi käsittää koko onnettomuuttansa, ennenkuin rautaovi aukeni kellarin pimeimmässä sopukassa, ja mies hiipi sisään kädessään kirves, joka välähti puolihämärässä. Hetkeksi valo lankesi myös miehen kasvoille, ja Mahmud tunsi hänet. Se oli leipuri.
Leipuri ryntäsi häntä kohti kirves ojossa.
Leipuri ryntäsi häntä kohti kirves ojossa.
Pimeässä ei leipuri voinut oikein tietää, missä hänen uhrinsa oli, mutta äkkiä hän huomasikin hänet ja ryntäsi häntä kohti kirves ojossa. Mutta kuningas oli huomannut hänen aikomuksensa, väistyi syrjään ja piiloutui suuren arkun taakse, joka seisoi nurkassa. Ensiksi hän aikoi ilmaista kuka hän oli, mutta hän huomasikin samassa, ettei se häntä auttaisi, sillä tuo roisto ei kuitenkaan koston pelosta uskaltaisi päästää häntä hengissä luotaan.
Silloin äkkiä hänen mieleensä juolahti keino, millä pelastaa itsensä.
— Säästä minua! huudahti hän. Minähän olen vain köyhä dervishi, et sinä minusta hyödy yhtään. Mutta jos annat minun elää, niin voisit ansaita paljon minun työlläni, sillä minä olen taitava ammatissani.
Leipuri näytti epäilevältä. Dervishin vaatteet eivät tosiaankaan olleet suuren arvoiset, ja jos hänellä oli rahoja, niin saattoihan hän ne ottaa häneltä tappamattakin häntä.
— No, mitä sinä sitten osaat? kysyi leipuri murahtaen.
— Minä osaan kutoa erinomaisen kauniita mattoja, sanoi kuningas Mahmud. Anna minulle vain silkkiä, lankaa ja kultarihmaa ja tuo minulle lamppu, niin kudon sinulle mattoja, joita ruhtinaat ja kuninkaatkin voivat kadehtia, ja sinä rikastut myömällä niitä.