— Sinä valehtelet varmaan, sanoi leipuri, mutta voithan saada koettaa.
Leipuri läksi pois ja toi hetken kuluttua hiukan lankaa, silkkiä ja lampun, jotta Mahmud saattoi kutoa hänelle näytteen.
Mahmud kävi heti työhön käsiksi.
Mahmud kävi heti työhön käsiksi.
Mahmud kävi heti työhön käsiksi, ja kun rosvo huomasi, kuinka taitavasti hän teki työtä, niin hän päätti antaa hänen elää. Taiteellisesti tehdyt matot olivat haluttua tavaraa, ja hän laski helposti ansaitsevansa tällä vangillaan enemmän kuin kymmenellä tavallisella vieraalla, joita hän pudotutti alas luukusta ja murhasi.
Jotta Mahmudin olo ei olisi kovin tukala, kuljetti leipuri ruumiit pois kellarista, lakaisi lattian, antoi hänelle olkivuoteen ja toi hänelle kahdesti päivässä ruokaa ja juomaa. Sitäpaitsi hän antoi hänelle runsaasti silkkiä, lankaa ja kultaa ja näki iloksensa, miten suuri, komea matto valmistumistaan valmistui hänen uhrinsa käsistä. Iloiset, kirjavat värit muodostuivat kauniiksi kuosiksi, mutta laitoja pitkin kulki pienistä epäsäännöllisistä kuvioista punottu reunus, jota leipuri ei oikein voinut ymmärtää.
— Mitä tuo on olevinaan? hän kysyi.
— Se on uudenlainen kuosi, joka nykyään on hyvin muodissa, sanoi kuningas.
Mutta todellisuudessa se ei ollutkaan mikään kuosi, vaan kirjoitusmerkkejä, ja tämän kummallisen reunuksen avulla kuningas Mahmud toivoi pelastuvansa.
Parin viikon kuluttua matto oli vihdoin valmis, ja se ilahdutti loistollaan ja komeudellaan leipurin mustaa, ahnasta sielua. Sillä hän varmaan ansaitsisi hyvät rahat.
— Minäpä sanon sinulle, minne sinun tulee mennä saadaksesi matto myödyksi, sanoi kuningas Mahmud. Kuninkaan suurvisiiri on kovasti ihastunut kauniihin mattoihin. Ei kukaan osaa panna niihin niin suurta arvoa kuin hän, eikä kukaan voi niistä parempaa hintaakaan maksaa.