Se neuvo oli leipurista hyvä. Hän kääri maton kokoon, otti sen kainaloonsa ja läksi heti visiirin luo, joka asui kuninkaallisessa palatsissa.
Mutta tullessaan sinne oli koko hovi syvän surun vallassa, sillä rakastettu kuningas oli ollut kateissa kauan aikaa, eikä visiiri ensin tahtonut kuulla puhuttavankaan maton ostosta. Mutta kun leipuri oli kovin kiihkeä ja käski sanoa, ettei kukaan ollut ennen nähnytkään niin kaunista mattoa kuin hänellä oli tarjona, niin visiiri vihdoinkin halusi nähdä sitä, sillä muistuttihan se hänelle rakasta herraansa ja kuningastansa, jonka hän luuli ainaiseksi kadottaneensa.
— Anna miehen tulla sisään, sanoi hän, niin saamme nähdä mitä hänellä on!
Leipuri saatettiin sisään, ja hän levitti maton visiirin eteen, joka heti ihastui siihen. Mutta mikä ihmeellinen reunus siinä oli? Hän kumartui lähemmäksi ja katseli sitä tarkemmin. Ja hänen hämmästyksensä eneni yhä. Siinähän oli kirjoitusmerkkejä ja kreikkalaisia sanoja!
Hän alkoi tavata ja sommitella kirjaimia yhteen ja kun hän oli lopettanut lukemisensa, seisoi hän hämmästyksestä aivan jäykkänä. Siinä seisoi:
"Seuratkaa miestä, joka tarjoo tätä mattoa! Hän on roisto, joka on vanginnut kuninkaanne kellariholviin."
Visiiri ei kuitenkaan ilmaissut mielenliikutustansa, vaan käski maksaa sata sekiiniä leipurille kallisarvoisesta matosta. Mutta kun tämä oli lähdössä, niin visiiri käski kahden oikeudenpalvelijan seurata häntä salaa, ja itse hän heitti hartioilleen vaipan ja hiipi varovaisesti roiston jäljessä.
Tämä ei aavistanut mitään. Hän ajatteli vain sitä suurta rahasummaa, jonka hän matosta oli saanut ja läksi tyytyväisenä kotiinsa valmistaakseen itselleen iloisen päivän.
Mutta juuri kun hän oli päässyt ovesta sisään ja parhaillaan sitoi eteensä leipuriesiliinansa, astuivat oikeudenpalvelijat sisään ja tarttuivat häntä olkapäistä kiinni. Ja samassa suurvisiirikin ilmestyi kynnykselle.
— Lurjus, sinun konnanvehkeesi ovat tulleet ilmi! Vie meidät heti kellariin, huusi tämä ukkosäänellä.