— Mutta voisithan ainakin sanoa, mitä se on, pyysi kalifi.
— Te nauratte vain minulle jos sen sanon.
Toiset lupasivat olla nauramatta.
— No, voinhan sen sitten vaikka sanoakin, sanoi Abu Hassan. Niin, minä toivoisin, että saisin olla yhden päivän kalifina, sillä minäpä tiedän yhtä ja toista, mistä hyvällä hallitsijallamme, Harun al Rashidilla, ei ole aavistustakaan.
— Mitä sinä silloin tekisit? kysyi kalifi.
— Sen minä sanon sinulle. Tiedäthän, että kaupunkimme on jaettu kortteleihin, ja joka korttelilla on oma moskeansa, joka moskealla imaninsa, jonka tulee hoitaa jumalanpalvelusta ja olla hyvänä esimerkkinä seurakuntalaisillensa. Mutta meidän korttelimme imani ei täytä laisinkaan velvollisuuttansa. Hän ei selitä yhtään koraania, mutta sen sijaan hän on hyvin kärkäs selittämään kanssaihmistensä sanoja ja tekoja huonolla tavalla, panettelee ja pitää heitä kovassa kurissa ja ottaa vastaan lahjoja. Jos olisin kalifi, niin ensi työkseni määräisin hänelle neljäsataa raippaa jalkapohjiin ja sitten antaisin hänen ratsastaa aasin selässä ympäri kaupunkia istuen takaperin sen selässä, aasin häntä ohjaksinaan, ja mies, joka taluttaisi häntä, saisi huutaa: "Ratsastakoon takaperin se, joka selittää takaperin Jumalan sanaa." Toiseksi määräisin kaksisataa raipaniskua kullekin noista neljästä kauppiaasta, jotka asuvat tuossa kadun toisella puolen ja sekottavat hiekkaa jauhoihin ja myövät sitä sitten köyhille. Ja kolmanneksi työkseni tekisin kepposet entisille ystävilleni.
— Millaiset ne kepposet olisivat? kysyi kalifi.
— Sitä en tiedä. Mutta kyllä kai minä keinon keksisin, jos vain pääsisin kalifiksi, sanoi Abu Hassan.
— Niin, niin, kukapa tietää, mitä voi tapahtua!
Kalifi nyökkäsi päätään ja nauroi. Abu Hassanin toiveet huvittivat häntä suuresti ja hän alkoi tuumia, miten hän voisi ne täyttää. Pila oli hyvä, eikä uusi kalifi hoitaisi niinkään hullusti tointansa, sillä hän puhui sekä viisaasti että oikeudenmukaisesti. Voisipa todellakin olla huvittavaa nähdä miten hän käyttäytyisi.