"Sinä olet viisain kaikista viisaista!" huudahti kuningas. "Omin silmin näin, että tytön ja tuon vanhan rosvon vieressä seisoi musta ebenpuinen hevonen, ehkäpä se on sama, josta puhut."
Kuninkaan käskystä hevonen tuotiin heti paikalle. Prinssi tarkasteli sitä joka puolelta ja huomasi, että se oli täydessä kunnossa. Sitten hän käski sytyttää tulen suitsutusastiaan ja otti turbaanistansa kourallisen paperipaloja:
"Niinpiankuin istun hevosen selässä", sanoi hän sitten, "nostakaa tyttö eteeni istumaan ja heittäkää nämät paperipalaset tuleen. Heti kun hevonen tuntee tuon hajun, se avaa suunsa ja sieramensa, ja kun väännän tätä kampia, niin paha henki pakenee ulos."
Prinssin neuvoja seurattiin täsmällisesti, ja heti kun prinsessa istui hevosen selässä, kiersi prinssi kampia, ja hevonen kohosi keveästi taivasta kohti.
Kuningas kohotti kätensä ylös ilmaan ikäänkuin estääkseen heidän menoansa, mutta ne vaipuivat jälleen voimattomina alas, sillä prinssi ja prinsessa olivat jo kaukana ilmassa ja hetken kuluttua katosivat kokonaan näkyvistä. He saapuivat pian Persiaan, jossa heitä ilolla ja riemulla tervehdittiin. Sitten he viettivät häänsä suurella komeudella ja loistolla, kestiten koko kaupunkia. Ja he elivät monta, monta vuotta onnellisesti yhdessä.
Kruunut
Harun Arrashid ja Baba Abdallah.
Kerran kun kalifi Harun Arrashid valepuvussa käyskenteli yhdessä visiirinsä kanssa Bagdadin kaduilla, kohtasi hän keskellä siltaa vanhan, sokean miehen, joka pyysi häneltä almua. Kalifi antoi hänelle kultarahan. Sokea tarttui heti häntä käsivarteen kiinni ja sanoi:
"Armelias mies, ken hyvänsä lienetkin, osoita minulle vielä toinenkin armelias teko. Anna minulle korvapuusti!"
Kalifi hämmästyi suuresti ja sanoi sokealle: