ANNA (laulaa askarrellessaan tuon tuostakin vaipuen ajatuksiin):
Kirkkaana katsoi se kevähinen päivä kukkasta kunnahalla. Kuin kevätkukkana lasna ma leikin kotoisten koivujen alla. Tuoksuva tuulonen huojutti heinää, täytenä tähkät taipui. Tuulessa tuutien kotipihan koivut illalla unehen vaipui.
Meni kevät, meni kesä, mieleni muuttui mustaakin mustemmaksi, laulu sai surujani särähtävän sävelen, sai poskeni kalvakaksi. En enää huoletta lasna mä leiki kukkana kunnahalla, leikki jo loppui lumien tullen, kukkahan koski jo halla.
6:s kohtaus
KALLE
(puolikasvuinen, noin 16-vuotias, juoksee sisään)
Nyt se on ohi, sisko, ohi, meidän on vielä kotitienoot! (Heittäytyy lavitsalle pitkäkseen.) Mutta on sitä voimat lopussa mieheltä!
17
ANNA
(on juossut KALLEA vastaan —, kääntyy, kuin itsekseen hartaasti)