ANNA
(nyyhkyttää, isän luo)
Oi, isä rakas, arka minä olen, veri tuntuu kuin hyytyvän pelosta, ja sydän ja käsi vapisee, mutta katsos, isä, tunnelma on niin tavaton, ajatukset siitä ikäänkuin kasvavat ja — voimat kasvavat. Ei eletä enää tavallisin mitoin.
ISÄNTÄ
Ei eletä tavallisin mitoin. (Kuin itsekseen Annan mennessä ikkunan luo.) Mutta ihmisvoimat ne sittenkin mitataan tavallisin mitoin, ja minun voimani ovat puoleen alentuneet näitten raskaitten vuosien painosta. Oi, jospa Jumala kuitenkin nostaisi taakan hartioiltamme! — Jospa antaisi hän työrauhan ja pyhärauhan. — Viikon kuluttuahan on jälleen pyhä joulujuhla. Tuleeko se tänä vuonnakin pimeänä, äänettömänä? Ei tee mieli joulukynttilöitä sytyttää, kun Jumalan viha lepää raskaana isänmaamme yllä. Eikä jouluvirsikään oikein jaksa väsyneistä, toivottomista rinnoista yletä, kun joulukellot eivät saa kaikua ja kun ei ole siihen virteen yhtymässä kaikki tutut äänet. Oi, Anna, tyttöseni, tule isäsi luo ja anna hänen tuntea, että hänellä on vielä yksi jäljellä, yksi jouluvalo tupaa kirkastamassa.
ANNA
(juoksee isänsä luo, hyväilee häntä)
Isä, rakas isä, Jumala varmaan poikia suojelee!
ISÄNTÄ
Suojelee, suojelee! Tyttäreni, sinä heikkoudessasi annoit minulle opetuksen sanoillasi tavattomasta tunnelmasta. Minäkin voin uhrata jotakin. (Uljaasti.) jos on sallittu minun heidät antaa pois, niin kiitos siitäkin Herralle. Tämän ison tuskan ja vaivan aikanahan heidän verensä silloin vuotaa hedelmöittämään isien maata.