"Tuota neitiä, tuota taiteilia-naista, Endorin noitaa, joka niin äkkiarvaamatta katosi."
"Kiitoksia hyvästä seurasta", sanoi Geesjen, kun he samassa pääsivät ulos metsästä. "Nyt olen minä melkein kotona."
"Kävisin mielelläni tervehtimässä mummoa tuolla sisällä; enkö saa? Minun käy häntä niin sääliksi. Murhan — pikaisuudessa tehdyn — voisin antaa Thijsille anteeksi, mutta varkautta! — se häpäisee aina niin hyvää äitiä!"
"Pidä suusi!" huudahti Geesjen; "älä puhu mummon kuullen semmoisia sanoja! Parasta on, ettet tule sisään."
Mutta Gerrit ei ollut häntä kuulevinaan, vaan nosti ha'an ja astui sisälle.
Mummo Dientjen istui tavallisella paikallaan, läkkilamppu vieressään ja rillit nenällään. Hän kuori par'aikaa perunoita. Syvää hiljaisuutta hänen ympärillään häiritsi seinäkellon nakutus ja loiske, joka syntyi, kun hän vesiämpäriin heitti kuoritut perunat.
"Hyvää iltaa, mummo!"
Dientjen loi silmänsä ovelle päin, mutta synkistyi, kun hän Geesjenin seurassa näki vieraan henkilön. "Kuka on kanssasi?" kysyi hän.
"Gerrit Smits, jonka tapasin tiellä ja joka tahtoi tervehtiä teitä."
"Vai niin — Smits!"