Siinä ovat, lyhyesti esitettyinä, ne päätelmät, joihin minua johtaa tunnettujen tosiasiain puolueeton tarkastelu. On selvää, että pidän psyykkiselle tutkimukselle avautuvaa työkenttää sangen laajana, jopa rajattomanakin. Tämä uusi tiede on piankin voittava takaisin menetetyn ajan. Matematiikka juontuu Kreikan muinaisuudesta, fysiikka on jo kolmen—neljänsadan vuoden ikäinen, kemia on syntynyt kahdeksannellatoista vuosisadalla, biologia on melkein yhtä vanha, mutta psykologia on eilispäivän tuote ja »psyykillinen tutkimus» sitäkin nuorempi. Onko syytä pahoitella tätä myöhästymistä? Olen joskus kysynyt itseltäni, kuinka olisi käynyt, jos uudenajan tiede ei olisikaan ottanut lähtökohdakseen matematiikkaa suuntautuakseen mekaniikan, astronomian, fysiikan ja kemian merkitsemiin suuntiin, jos se ei olisi kohdistanut koko tarmoansa aineen tutkimiseen, vaan olisi aloittanut työnsä tarkastelemalla henkeä — jos esimerkiksi Kepler, Galilei ja Newton olisivat olleet psykologeja. Olisimme epäilemättä saaneet sielutieteen, josta nyt emme voi muodostaa itsellemme kalpeintakaan käsitystä — enempää kuin ennen Galileita olisi voitu kuvitella, mitä fysiikkamme on oleva; tuo psykologia olisi luultavasti ollut nykyiseen psykologiaamme samassa suhteessa kuin meidän fysiikkamme Aristoteleen fysiikkaan. Kaikille mekanistisille käsityksille vieraana tiede suinkaan ei olisi syrjäyttänyt a priori sellaisia ilmiöitä kuin meidän tutkimamme, vaan olisi käynyt täysin innoin niihin käsiksi; »psyykillinen tutkimus» kenties olisi ollut eräitä sen kaikkein tärkeimpiä huolia. Kunhan yleisimmät henkisen toiminnallisuuden lait olisi ehditty keksiä (kuten keksittiin mekaniikan perusteet), olisi siirrytty puhtaan hengen alueelta elämään: olisi syntynyt biologia, mutta vitalistinen biologia, aivan toisenlainen kuin nykyinen senniminen tieteenhaara, biologia, joka olisi ryhtynyt etsimään elollisten olioiden aistittavien muotojen takaa sitä sisäistä, näkymätöntä voimaa, jonka ilmennyksiä muodot ovat. Tuohon voimaan me emme pääse vaikuttamaan, koska henkeä käsittelevä tieteemme on vielä kapaloissaan; senvuoksi oppineet eivät olekaan väärässä soimatessaan vitalismia hedelmättömäksi opiksi: se on hedelmätön nykyään, mutta ei ole oleva hedelmätön aina, ja tämä soimaus olisi vältetty, jos uudenajan tiede olisi ryhtynyt asioihin toiselta taholta. Tämän vitalistisen biologian ohella olisi syntynyt lääketiede, joka olisi korjannut välittömästi vitaalisen voiman puutoksia, joka ei olisi pitänyt silmällä vaikutuksia, vaan syytä, ei kehäviivaa, vaan keskipistettä: suggestioterapia, tai yleisemmin sanoen hengen vaikutus henkeen, olisi voinut kehittyä muotoihin ja mittasuhteisiin, joista meillä ei ole aavistustakaan. Niin olisi saanut alkunsa, niin olisi kehkeytynyt henkistä toiminnallisuutta käsittelevä tiede. Mutta kun tiede sitten seuraillen hengen ilmennyksiä yhä alenevassa sarjassa elämän ja elollisen aineen läpi kuljettuansa olisi vähitellen saapunut elottomaan aineeseen, niin se olisi äkkiä pysähtynyt, hämmästyneenä, ymmällä. Se olisi yrittänyt sovelluttaa tähän uuteen tutkimusesineeseen tavanmukaisia menetelmiänsä eikä olisi päässyt siihen mitenkään käsiksi enempää kuin laskelma- ja mittausmenetelmät ovat nykyään päässeet käsiksi hengen ilmiöihin. Silloin olisi mystiikan valtakuntana ollut aine eikä henki. Otaksun sitten, että jossakin tuntemattomassa maassa — esimerkiksi Amerikassa, mutta sellaisessa Amerikassa, jota ei Eurooppa olisi löytänyt ja joka ei olisi joutunut mihinkään yhteyteen kanssamme — olisi kehittynyt tiede, täysin samanlainen kuin meidän nykyinen tieteemme kaikkine mekaanisine sovellutuksinensa. Aika ajoin olisivat Irlannin tai Bretagnen rannikoilta aavalle ulapalle uskaltautuneet kalastajat voineet nähdä etäällä, taivaanrannalla, amerikkalaisen aluksen kulkemassa täyttä vauhtia vastatuuleen — ilmiön, jota me nimitämme höyrylaivaksi. He olisivat palattuaan kertoneet näkemiänsä. Olisiko heitä uskottu? Todennäköisesti ei. Heidän tiedonantojansa olisi epäilty sitä enemmän mitä perinpohjaisemmin mielet olisi vallannut puhtaasti psykologinen tiede, suuntautumiseltansa fysiikan ja kemian täydellinen vastakohta. Silloin olisi epäilemättä perustettu seura, samanlainen kuin nyt — mutta tällä kertaa fyysillisen tutkimuksen seura — joka olisi kuulustellut todistajia, tutkinut ja arvostellut heidän tiedonantojansa, osoittanut höyrylaivojen »ilmestymiset» uskottaviksi. Mutta kun tutkimusseuralla ei olisi toistaiseksi ollut käytettävänänsä muuta kuin tämä historiallinen tai kriitillinen menetelmä, se ei olisi voinut hälventää niiden epäilyksiä, jotka olisivat sitä kehottaneet — koska se uskoi näiden ihmeellisten alusten olemassaoloon — valmistamaan sellaisen aluksen ja panemaan sen liikkeelle.
Niin minä toisinaan haaveksin. Mutta kesken haaveitani minä piankin havahdun ja sanon itselleni. Ei! Ei ole ollut mahdollista eikä suotavaakaan, että ihmishenki noudattelee sellaista kulkusuuntaa. Se ei ole ollut mahdollista, koska jo uusien aikojen koitteessa oli olemassa matematiikka ja koska välttämättä täytyi aluksi kirvoittaa siitä ilmi kaikki, mitä se saattoi antaa tähän maailmaan kohdistuvien tietojemme kartuttamiseksi: saaliista ei sovi luopua, kun vastineena on kenties pelkkä varjo. Mutta jos se olisikin ollut mahdollista, ei olisi ollut psykologisen tieteen oman menestyksen kannalta suotavaa, että ihmishenki olisi ensinnä käynyt siihen käsiksi. Jos näet olisi tällä alueella käytelty työtä, kykyä ja neroa yhtä suuri määrä kuin on uhrattu ainetta tutkiviin tieteisiin, niin epäilemättä olisi hengen tunteminen voitu kehittää sangen pitkälle. Mutta jotakin siitä sentään olisi aina puuttunut, jotakin arvaamattoman kallista, jota vailla kaikki muu menettää paljonkin arvostaan: täsmällisyys, tarkkuus, huolellinen todistaminen, tottumus sen erottamiseen, mikä on vain mahdollista tai todennäköistä, siitä, mikä on varmaa. Ei pidä luulla, että nuo ovat älyn luontoperäisiä ominaisuuksia. Ihmiskunta on tullut toimeen ilman niitä hyvinkin pitkiä aikoja, ja ne eivät olisi kenties milloinkaan ilmestyneet maailmaan, ellei olisi sattunut muinoin eräässä Kreikanmaan kolkassa olemaan kansaa, jolle likimääräisyys ei riittänyt ja joka keksi täsmällisyyden. Oliko matemaattinen todistus — kreikkalaisen nerouden tuote — tässä kohden vaikutus vaiko syy? En tiedä; mutta kieltämättä on todistuksen tarve juuri matematiikan avulla levinnyt laajalti vallaten ihmismielessä alaa sitä enemmän, mitä suuremman määrän aineellisia ilmiöitä matemaattinen tiede mekaniikan välityksellä sulki piiriinsä. Tottumus asettaa konkreettisen todellisuuden tutkimukselle samoja täsmällisyys- ja tarkkuusvaatimuksia, jotka ovat matemaattiselle ajattelulle luonteenomaiset, on niinmuodoin luontumus, josta saamme kiittää aineen tieteitä ja jota meillä ei olisi ollut ilman niitä. Senvuoksi olisi suoraa päätä henkisiin tutkimusesineisiin kohdistuva tiede jäänyt epävarmaksi ja epämääräiseksi, miten pitkälle se olisikaan kehittynyt: se ei kukaties olisi milloinkaan erottanut sitä, mikä on vain todennäköistä, siitä, mikä on lopullisesti todeksi tunnustettava. Nyt sitävastoin, kun perinpohjaisesti ainetta tutkittuamme kykenemme tuon eron havaitsemaan ja meissä on sen edellyttämät ominaisuudet, voimme pelkäämättä lähteä psykologisten realiteettien melkein tutkimattomalle alueelle. Jos etenemme viisaan uskaliaasti ja luovumme huonosta metafysiikasta, joka haittaa liikkeitämme, niin hengen tiede voi johtaa tuloksiin, jotka kohoavat kaikkia toiveitamme korkeammalle.
IV.
UNENNÄKÖ
Aihe, jota käsittelemään Sielutieteellinen laitos on hyväntahtoisesti minut kutsunut, on niin moniosainen, sisältää niin paljon ongelmia, psykologisia, vieläpä metafyysillisiäkin, se vaatisi niin pitkiä kehittelyjä — ja meidän aikamme on kovin rajoitettu — että jätän luvallanne pois kaikki alkulauseet, sivuutan syrjäseikat, käyn suoraa päätä käsiksi asian ytimeen.
Minä näen unta. Kaikenlaisia olioita liikkuu editseni, yksikään niistä ei ole todella olemassa. Minä luulen kulkevani edestakaisin, kokevani sarjan seikkailuja, vaikka lepäänkin vuoteessani kaikessa rauhassa. Kuuntelen omaa puhettani ja kuulen itselleni vastattavan, mutta olenkin yksin enkä sano mitään. Mistä tämä harhavaikutelma? Miksi havaitsenkaan henkilöitä ja olioita ikäänkuin ne olisivat todella läsnä?
Ensinnäkin: eikö ole mitään olemassa? Eikö näölle, kuulolle, tunnolle jne. tarjoudu unessa samoin kuin valveillakin jonkinlainen aistittava aines?
Sulkekaamme silmämme nähdäksemme mitä tapahtuu. Useat henkilöt sanovat, ettei tapahdu mitään; seikka on se, etteivät he katso tarkkaavasti. Itse asiassa havaitsee koko joukon asioita. Ensinnäkin tumman taustan. Sitten erivärisiä läikkiä, toisinaan himmeitä, toisinaan omituisen heleitä. Nuo läikät laajenevat ja supistuvat, vaihtavat muotoa ja vivahdustansa, sekaantuvat toisiinsa. Muutos voi olla hidas ja asteittainen. Toisinaan se taas tapahtuu äärimmäisen nopeasti. Mistä johtuukaan tämä haaveellinen värileikki? Fysiologit ja psykologit ovat puhuneet »valotomusta», »silmäspektreistä», »fosfeeneista»; he sanovat näiden ilmiöiden johtuvan verkkokalvon verenkierrossa alinomaa tapahtuvista lievistä muutoksista tai suljetun silmäluomen ja silmämunan puristuksesta, joka mekaanisesti kiihottaa näköhermoa. Mutta vähät ilmiön selityksestä ja sille annetuista nimistä. Se esiintyy kaikilla ihmisillä ja muodostaa epäilemättä sen kankaan josta me leikkaamme useat unemme.
Jo Alfred Maury ja samoihin aikoihin markiisi d'Hervey de Saint Denis olivat huomanneet, että nämä muodoltaan häilyvät väriläikät voivat unenhorroksiin vaipuessamme vakaantua kuvaten niiden esineiden ääriviivoja, jotka unen muodostavat. Tämä huomio oli kumminkin hieman epäiltävä, koska siitä vastasi puolinukuksissa olevien psykologien kokemus. Eräs amerikkalainen filosofi, Yale-yliopiston professori G.T. Ladd on myöhemmin keksinyt tarkemman menetelmän, sovellutukseltansa vaikean, sillä se vaatii eräänlaista harjaannuttamista. Menetelmä on sellainen, että pidetään herätessä silmät suljettuina ja säilytetään hetken aikaa uni, joka kohta häipyy, ensin näkökentästä ja epäilemättä pian muististakin. Silloin nähdään unen esineiden hajoavan fosfeeneiksi ja sekaantuvan niihin väriläikkiin, joita silmä todella havaitsi luomien ollessa suljettuina. Me esimerkiksi luemme sanomalehtiä, — siinä unemme. Heräämme, ja sanomalehdestä, jonka rivit käyvät himmeiksi, jää valkea täplä epämääräisine mustine viiruineen, — siinä todellisuus. Toinen tapaus: uni kuljettaa meidät ulapalle; harmaat, vaahtopäiset aallot vyöryvät silmänkantamattomiin. Herätessä kaikki häipyy suureen haaleanharmaaseen täplään, joka on täynnä loistavia pisteitä. Täplä oli olemassa, loistavat pisteet samoin. Unennäön kestäessä havainnollemme siis tarjoutui näkötomua ja tämä tomu auttoi unennäköä syntymään.
Oliko se ainoana auttajana? Rajoittuaksemme vielä näköaistiin huomautamme, että sellaisten näköaistimusten ohella, joiden lähde on sisäinen, esiintyy toisia, jotka aiheuttaa ulkoinen syy. Vaikka luomet ovatkin ummessa, silmä kumminkin yhä erottaa valon varjosta, tunteepa vielä, määrätyissä rajoissa, valon laadunkin. Todellisen valon aikaansaamat aistimukset ovatkin monien uniemme aiheena. Äkkiä sytytetty kynttilä herättää nukkujassa, ellei hänen unensa ole ylen sikeä, sarjan näkyjä, joita vallitsee tulipalon mielikuva. Tissié mainitsee kaksi sellaista esimerkkiä: »B… uneksii Aleksandrian teatterin olevan tulessa; lieska valaisee kokonaista kaupunginosaa. Samassa hän havaitsee siirtyneensä keskelle Konsulientorin allasta: tulenliekki kiitää pitkin ketjuja, jotka yhdistävät toisiinsa altaan ympärillä olevia järeitä kulmapylväitä. Sitten hän löytää itsensä Pariisista, näyttelyrakennuksen luota, joka on tulessa… hän näkee sydäntäsärkeviä kohtauksia jne. Hän kavahtaa hereille. Hänen silmiinsä oli sattunut tarkastuskierroksellansa olevan sisaren ohimennen hänen vuodettansa kohti heittämä sädekimppu. — M… uneksii olevansa meriväessä, jossa on aikaisemmin palvellut. Hän saapuu Fort-de-Franceen, Touloniin, Krimille, Konstantinopoliin. Hän näkee salamoita, kuulee ukkosen jylisevän… vihdoin hän ottaa osaa taisteluun, jossa näkee tulen tuiskivan tykkien suista. Hän hätkähtää hereille. Samoinkuin B:n oli hänetkin herättänyt hoitajattaren lyhdyn valo.» Sellaisia unia voi räikeä ja odottamaton valo aiheuttaa.