Suuressa määrin toisenlaisia ovat ne unet, joita saa aikaan jatkuva ja lempeä valo, esimerkiksi kuutamo. Krauss kertoo eräänä yönä herätessään olleensa ojentamassa kättänsä kohti jotakin, joka hänen unessansa oli ollut nuori tyttö, mutta nyt osoittautui kuuksi, jonka valo lankesi suoraan nukkujan kasvoihin. Tapaus ei ole ainoa laatuansa; näyttää siltä kuin kuutamon säteet nukkuvan silmiä hyväillen yleensäkin herättelisivät neitseellisiä ilmestymiä. Eikö sitä ilmaise tarina Endymionista: ikuiseen uneen vaipuneesta paimenesta, jota Selene-jumalatar (toisin sanoen: Kuu) hartaasti rakastaa?
Korvassa on myös sisäiset aistimuksensa — surinaa, helinää, vihellystä — jotka erotamme huonosti valveilla ollessamme ja jotka uni tekee selvästi havaittaviksi. Sitäpaitsi me uneen vaivuttuammekin kuulemme yhä eräitä ulkoapäin tulevia ääniä. Jonkin huonekalun narahdus, tulen rätinä, ikkunaa pieksävä sade, savutorvessa kromaattista sävelsarjaansa laulava tuuli kaikuvat vielä korvaan, ja uni tekee niistä keskusteluja, huutoja, konsertteja yms. Alfred Mauryn korvan juuressa hangataan saksia ja atuloita hänen nukkuessaan; hän uneksii heti kuulevansa hätäkellon äänen ja ottavansa osaa v. 1848 kesäkuun tapahtumiin. Voisin mainita muitakin esimerkkejä. Äänet eivät kumminkaan useimmissa unissa ole yhtä tärkeässä asemassa kuin muodot ja värit. Näkövaikutelmat vallitsevat; useasti me vain näemme, vaikka luulemmekin samalla kuulevamme. Sattuu, kuten Max Simon huomauttaa, että pidämme unessa vireillä pitkää keskustelua ja havaitsemme sitten äkkiä, ettei kukaan puhu eikä ole puhunut. Puhetoverimme ja meidän kesken oli tapahtunut välitön ajatustenvaihto, äänetön pakina. Omituinen ilmiö ja kuitenkin helppo selittää. Yleensä tarvitaan todellisia aistittuja ääniä, jotta kuulisimme ääniä unessa. Tyhjästä uni ei luo mitään, ja milloin emme tarjoa sille sointuainesta, sen on vaikea synnyttää soinnullisuutta.
Tuntoaisti on muuten sekin osallisena samoin kuin kuulo. Paine, puristus tulee yhä tajutuksi unessakin. Painaen leimansa niihin kuviin, jotka määrättynä hetkenä täyttävät tajunnan kentän, tuntoaistimus voi muuttaa niiden muotoa ja merkitystä. Otaksukaamme, että paidan kosketus yht'äkkiä tuntuu ihossa: silloin nukkuva muistaa olevansa kevyesti pukeutunut. Jos hän oli parhaillaan kävelevinään katua, niin hän esiintyy ohikulkijain nähden ylen yksinkertaisessa asussa. Kanssaihmiset muuten eivät ollenkaan närkästy, sillä harvoin näyttävät unessa ilmenevät omituisuutemme liikuttavan katsojia, miten hämillämme itse lienemmekin. Kerroin äsken varsin tunnetun unen. Tässä on toinen, joka sekin varmaan on tuttu monille teistä. Tuntee lentävänsä, leijailevansa, liikkuvansa halki avaruuden maahan koskettamatta. Kerran esiinnyttyään se pyrkii toistumaan, ja jokaisen uuden kokemuksen johdosta unennäkijä sanoo itsellensä: »Minä olen monesti uneksinut liiteleväni maakamaran yläpuolella, mutta tällä kertaa minä olen ihan valveillani. Nyt minä tiedän ja osoitan toisillekin, että ihminen voi vapautua painovoiman laeista.» Jos heräätte äkkiä, on luullakseni laita näin: Te olitte tuntenut jalkojenne kadottavan tukikohtansa, koska tosiaankin olitte pitkänänne. Koska kumminkaan ette uskoneet nukkuvanne, ette tajunneet olevanne makuulla. Niinpä arvelitte jalkojenne olevan irti maasta, vaikka muka olittekin seisaalla. Tämä vakaumus kehitteli unennäkönne. Ottakaa huomioon, että milloin tunnette lentävänne, luulette syöksyvänne joko oikeaan tai vasempaan äkkinäisin liikkein kohottaen käsivartta ikäänkuin liikuttaisitte siipeänne. Syöksymissuunta riippuu siitä, kummalla kyljellä makaatte. Jos heräätte, niin huomaatte lentämisestä koituvan ponnistuksen tunnon aiheutuvan käsivarren ja ruumiin puristamisesta vuodetta vasten. Aiheuttajastansa irrotettuna ei viimeksi mainittu tunto ollut muuta kuin heikko väsymyksen tunne, johonkin ponnistukseen soveltuva. Liityttyään siihen vakaumukseen, että ruumiinne on kohonnut maasta, se täsmällistyy lentämisestä koituvan ponnistuksen tunnoksi.
On mielenkiintoista havaita, kuinka puristusaistimukset, kohoten näkökenttään ja käyttäen hyväkseen siinä olevaa valotomua voivat muuttua muodoiksi ja ja väreiksi. Max Simon näki kerran unta, että hänen edessään oli kaksi kultarahapinoa, jotka olivat eri korkeat ja joita hän yritti tasoittaa, onnistumatta. Hänet valtasi kirpeä tuskantunne, joka kasvoi kasvamistaan herättäen hänet lopulta. Silloin hän havaitsi toisen säärensä kietoutuneen peitteen poimuihin, joten jalat eivät olleet yhtä korkealla ja hän yritti turhaan saada niitä toistensa tasalle. Tuosta oli ilmeisesti aiheutunut epämääräinen erikoisuuden aistimus, joka tunkeutui näkökenttään, löysi sieltä (esitän tämän otaksumanani) yhden tai useampia keltaisia läikkiä ja ilmaisi itsensä visuaalisesti kahtena erikorkeana kultarahapinona. Unen kestäessä ilmenevät tuntoaistimukset taipuvat niinmuodoin itsestänsä muuttumaan näkövaikutelmiksi ja sujuttautumaan siinä muodossa unennäköön.
Vielä tärkeämpiä ovat sisäiset tuntoaistimukset, joita syntyy elimistön kaikissa kohdissa ja varsinkin sisälmyksissä. Uni voi niihin luoda, tai pikemmin palauttaa, omituisen hienouden ja terävyyden. Ne ovat epäilemättä ilmenneet jo valveilla ollessamme, mutta silloin toimintamme esti meitä niitä havaitsemasta, me elimme itsemme ulkopuolella: uni palauttaa meidät omaan itseemme. Voi sattua, että kurkun- tai nielurisojen tulehdukselle tms. alttiit henkilöt havaitsevat unessa sairautensa ja tuntevat kurkun tienoilla ilkeätä pistelyä. Pelkkä harhavaikutelma, ajattelevat he herätessään. Mutta harhavaikutelma, ikävä kyllä, muuttuu varsin helposti todellisuudeksi. Tiedetään vakavia sairaustapauksia, kaatumataudin puuskia, sydäntaudin kohtauksia, jotka uni on siten ennustanut. Niin ollen ei pidä oudoksua, jos filosofit, kuten Schopenhauer, väittävät unennäön tulkitsevan tajunnalle sympaattisesta hermojärjestelmästä saapuvia värähtelyjä, jos psykologit, esimerkiksi Scherner, otaksuvat jokaisen elimen kykenevän aiheuttamaan erikoisia unia, jotka sitä vertauskuvallisesti edustavat ja jos vihdoin lääketieteilijät, esimerkiksi Artigues, ovat kirjoittaneet tutkimuksia unennäön »semeiologisesta» ['oireopillisesta'] merkityksestä tahtoen tehdä siitä diagnostisen välineen. Myöhemmin on Tissié osoittanut, kuinka ruoansulatuksen, hengityksen ja verenkierron häiriöt ilmaisevat itsensä määrätynlaisina unennäköinä.
* * * * *
Toistan lyhyesti, mitä olen esittänyt, luonnollisen unen aikana aistimme eivät suinkaan ole suljetut ulkoapäin tulevilta vaikutelmilta. Tosin eivät vaikutelmat silloin enää ole yhtä täsmällisiä, mutta sen sijaan ne löytävät runsaasti »subjektiivisia» vaikutelmia, jotka valveilla ollessa, liikkuessamme ulkoisessa, kaikkien ihmisten yhteisessä maailmassa, olivat jääneet meiltä huomaamatta, ja ilmestyvät jälleen nukkuessamme, koska silloin elämme vain itseämme varten. Eipä edes sovi sanoa havaintomme supistuvan; pikemmin se laajentaa, ainakin eräisiin suuntiin, toiminta-aluettansa. Totta kyllä, että se menettää jännityksestään, minkä ulottuvaisuudessaan voittaa. Sen voittosaalis on hajanaista ja sekavaa. Mutta siitä huolimatta me valmistamme unennäkömme todellisten aistimusten avulla.
Miten me valmistamme? Aistimukset, joita käyttelemme aineksena, ovat häilyviä ja epämääräisiä. Tarkastelkaamme niitä, jotka esiintyvät ensi sijassa, niitä värillisiä läikkiä, joita ilmestyy eteemme, kun suljemme silmäluomet. Näemme esimerkiksi mustia viivoja valkealla taustalla. Ne voivat esittää pöytäliinaa, sakkilautaa, kirjoitettua sivua ja paljon muuta. Mikä tässä valitsee? Mikä on se muoto, joka painaa ratkaisun leiman aineen epämääräisyyteen? — Se muoto on muisti.
Huomattakoon ensinnäkin, ettei uni ylipäänsä luo mitään. Epäilemättä tiedetään eräitä esimerkkejä unen kestäessä suoritetusta taiteellisesta, kirjallisesta tai tieteellisestä työstä. Mainitsen tässä ainoastaan kaikkein tunnetuimman. Tartini, kahdeksannellatoista vuosisadalla elänyt säveltäjä, ahersi erään sävellyksen kimpussa, mutta muusa esiintyi uppiniskaisena. Säveltäjä nukahti, ja silloinpa ilmestyi paholainen omassa hahmossaan, tempasi viulun ja soitti halutun sonaatin. Herättyänsä Tartini kirjoitti sonaatin muististaan; hän on jättänyt sen meille »Paholaisen sonaatin» nimisenä. Niin ylimalkaisesta tiedonannosta emme kuitenkaan voi saada asiaan mitään valaistusta. Pitäisi tietää, eikö Tartini valmistanut sonaattiansa kokiessaan palauttaa sitä mieleensä. Herätessä mielikuvitus toisinaan tuo lisiä unennäköön, muuntelee sitä, paikkailee aukkoja, jotka voivat olla melkoiset. Minä olen etsinyt seikkaperäisempiä ja varsinkin uskottavampia huomioita, mutta olen löytänyt vain yhden — englantilaisen kirjailijan Stevensonin teoksista. Mielenkiintoisessa tutkielmassaan A chapter on dreams (»Luku unennäöistä») Stevenson kertoo sommitelleensa tai ainakin luonnostelleensa kaikkein omaperäisimmät kertoelmansa unessa. Mutta jos luette tarkkaavasti mainitun luvun, huomaatte kirjailijan tunteneen eräänä elämänsä kautena psyykillisen tilan, josta hänen oli vaikea sanoa, oliko se unta vaiko valveillaoloa. Minä uskon, että hengen tehdessä luovaa työtä, sen suorittaessa ponnistusta, jota teoksen sommittelu tai ongelman ratkaisu vaatii, ei ole kysymyskään unesta; — ei ainakaan se hengen osa, joka työskentelee, ole sama kuin se, joka uneksii; edellinen jatkaa salatajunnassa tutkimusta, joka ei vaikuta unennäköön ja ilmenee vasta herättyä. Uni itse on menneisyyden eloonheräämistä. Mutta me emme kykene tuntemaan siinä ilmenevää menneisyyttä. Usein on kysymyksessä unohtunut yksityisseikka, muistikuva, joka näytti hävinneen, mutta itse asiassa piili muistin syvänteissä. Usein esiintyy unikuvana jokin esine tai asia, joka on havaittu tarkkaamatta, melkein tajuttomasti, valveilla oltaessa. Erityisesti keräilee muisti rikkoutuneiden muistikuvien sirpaleita esittäessään ne nukkujan tajunnalle hajanaisessa muodossa. Sellaisen, kaikkea järjellistä tarkoitusta vailla olevan kokoelman edessä äly (joka jatkaa omaa työtänsä, väitettäköönpä mitä tahansa) etsii jotakin tarkoitusta, arvelee hajanaisuuden johtuvan aukoista ja täyttää nämä toisia muistikuvia herättämällä; nämä ilmenevät useasti samanlaisessa epäjärjestyksessä, vaativat vuorostansa uutta selitystä ja niin edespäin loppumattomiin. En kumminkaan tahdo nyt korostaa seikkaa sen enempää. Riittäköön kun sanon, äskeiseen kysymykseen vastatakseni, että se voima, joka toimittaa unta varten aistielinten välityksellä tajuntaan tulleita aineksia, se voima joka muuttaa täsmällisiksi esineiksi silmien, korvien, ruumiin koko ulkopinnan ja koko sisäosien vaikutelmat, on muisti.
Muisti! Valveilla ollessamme mielessämme on paljon muistikuvia, jotka sukeltavat esiin ja taas häviävät vaatien huomiotamme kukin vuorollansa. Mutta sellaiset muistikuvat liittyvät kiinteästi tilanteeseemme ja toimintaamme. Minä muistan tällä hetkellä markiisi Herveyn unennäköä käsittelevän teoksen. Se johtuu siitä, että puhun unennäöstä ja olen sielutieteellisellä laitoksella: ympäristöni ja askarrukseni, se mitä havaitsen ja mitä olen tekemässä, suuntaavat muistini toimintaa erikoiselle uralle. Miten vierailta valveilla ollessamme esiintyvät muistikuvat usein näyttänevätkin kulloisellekin toiminnallemme, ne kuitenkin aina liittyvät siihen jollakin tavalla. Mikä on muistin tehtävänä eläimen olemuksessa? Sen on palautettava eri tilaisuuksissa mieleen ne edulliset tai vahingolliset seuraukset, joita on voinut johtua aikaisemmista samanlaatuisista tapauksista, ja siten neuvottava, miten tällä kertaa tulee menetellä. Ihmisessä muisti tosin ei ole yhtä kiinteästi kytketty toimintaan, mutta liittyy siihen yhä: muistikuvamme muodostavat solidaarisen kokonaisuuden, voimmepa sanoa: pyramidin, jonka lakkaamatta liikkuva kärki yhtyy nykyhetkeemme työntyen sen keralla tulevaisuuteen. Mutta niiden muistikuvien takana, jotka siten liittyvät kulloiseenkin toimintaamme ja sen nojalla ilmaisevat itsensä, on toisia, tuhansia ja tuhansia toisia, syvällä, tajunnan valaistun näyttämön alla. Niin, uskonpa, että siellä on mennyt elämämme, pienempiä yksityiskohtiaan myöten säilyneenä, ja ettemme unohda mitään, että kaikki, mitä olemme havainneet, ajatelleet tai tahtoneet tajuntamme heräämishetkestä alkaen, säilyy rajattomiin. Mutta ne kuvat, joita muistini siten säilyttää pimeimmissä syvyyksissään, elävät siellä näkymättöminä haamuina. Ne kenties ikävöivät valkeutta, mutta eivät kumminkaan yritä siihen kohota, koska tietävät sen mahdottomaksi, koska tietävät, että minulla, elävällä ja toimivalla olennolla, on muuta tekemistä kuin pitää niistä huolta. Mutta otaksukaahan, että minulta jonakin hetkenä häviää se mielenkiinto, joka yleensä kohdistuu kulloiseenkin tilanteeseen, tärkeään tehtävään, siihen, mikä kerää yhteen ainoaan pisteeseen muistin koko toimintavoiman. Toisin sanoen: otaksukaa, että vaivun uneen. Silloin nuo liikkumattomat muistikuvat havaitsevat minun poistaneen esteen, kohottaneen sijoiltaan sen laskuluukun, joka oli pakottanut niitä pysyttelemään tajunnan maanalaisissa kerroksissa, ja alkavat liikkua. Ne kohoavat, liikehtivät, suorittavat tajuttomuuden yössä suunnattoman kalmankarkelon. Ne syöksyvät kaikin raottuneelle ovelle. Ne tahtoisivat mielellään päästä kaikin siitä kulkemaan. Se on mahdotonta, niitä on liian paljon. Mitkä sitten tulevat valituiksi tästä kutsuttujen suuresta joukosta? Arvaatte sen helposti. Äsken, valveessani, olivat suvaittuja muistikuvia ne, jotka voivat ilmaista sukulaissuhteita silloisen tilanteen, todellisten havaintojen kanssa. Nyt tulevat kysymykseen häilyvämmät silmiini piirtyvät muodot, epämääräisemmät korviini kuuluvat äänet, epäselvempi ruumiini ulkopinnalle hajaantunut tunto, mutta myöskin lukuisammat elimistöni sisäosista saapuvat aistimukset. Niistä muistihaamuista, jotka pyrkivät täyttymään värillä, soinnullisuudella, saavuttavat tarkoituksensa ainoastaan ne, jotka kykenevät assimiloimaan värillisen tomun, kuulemani ulkoa ja sisältä kaikuvat äänet jne. ja jotka lisäksi sointuvat orgaanisten vaikutelmieni luomaan yleiseen affektiiviseen tilaan. Kun sellainen yhtyminen tapahtuu muistin ja aistimuksen kesken, niin syntyy unennäkö. Eräällä Enneadiensa runollisella sivulla filosofi Plotinos, Platonin tulkitsija ja seuraaja, selittää meille, kuinka ihmiset syntyvät elämään. Luonto, sanoo hän, luonnostelee elolliset ruumiit, mutta vain luonnostelee ne. Omien voimiensa varaan jätettynä se ei pääsisi perille asti. Sielut puolestansa asuvat Ideain maailmassa. Kykenemättä toimimaan ja sitä muuten ajattelemattakaan ne liitelevät ajan ja avaruuden tuolla puolen. Mutta ruumiiden joukossa on sellaisia, jotka vastaavat muodoltaan suuremmassa määrin kuin toiset määrättyjen sielujen kaipuuta. Ruumis, joka ei sukeudu täysin valmiina luonnon käsistä, kohoaa kohti henkeä, joka antaa sille täydellisen elämän. Ja henki, joka katselee ruumista, missä on havaitsevinaan heijastuksen itseänsä, lumoutuu kuin kuvastimeen tuijotellen, myöntyy houkutukseen, taipuu ja lankeaa. Sen lankeemus on elämän alku. Tahtoisin verrata noihin irrallisiin henkiin niitä muistikuvia, jotka odottavat tajuttomuuden uumenissa. Samoin ovat yölliset aistimuksemme verrattavissa noihin tuskin luonnosteltuihin ruumiisiin. Aistimus on kuuma, värikäs, värähtelevä ja melkein elävä, mutta epämääräinen. Muistikuva on selvä ja täsmällinen, mutta vailla sisältöä ja elämää. Aistimus haluaisi mielellään löytää muodon, joka täsmällistyttäisi sen ääriviivat. Muistikuva tahtoisi saada ainetta täyttyäkseen, kyltyäkseen, todellistuakseen. Ne vetävät toisiaan puoleensa, ja muistikuvahaamu aineellistuu aistimuksessa, joka tuo siihen lihaa ja verta, muuttuen omaa elämäänsä eläväksi olioksi, unennäöksi.