Unennäkö ei siis ole synnyltään ollenkaan salaperäinen. Unemme sukeutuvat suunnilleen samoin kuin ulkomaailman näkeminen. Tapahtuman mekanismi on suurin piirtein sama. Se, mitä näemme silmiemme edessä olevasta esineestä, se, mitä kuulemme korvamme ulottuvilla lausutuista sanoista, on todellisuudessa vain vähän siihen verrattuna, mitä muistimme tuo sen lisäksi, luuletteko sanomalehteä lukiessanne tai kirjaa selaillessanne todella havaitsevanne jokaisen kirjaimen jokaisesta sanasta, tai edes jokaisen sanan jokaisesta lauseesta? Jos niin olisi laita, ette lukisi montakaan sivua päivässä. Itse asiassa te havaitsette sanasta, vieläpä lauseestakin, vain muutamia kirjaimia tai muutamia luonteenomaisia piirteitä, ainoastaan sen verran kuin tarvitsette voidaksenne arvata lopun: kaiken muun te olette näkevinänne, vaikka se todellisuudessa näyttäytyy teille hallusinaationa. Lukuisat ja yhtäpitävät kokemukset eivät jätä tässä kohden mitään epäilyksen sijaa. Mainitsen vain Goldscheiderin ja Müllerin suorittamat kokeet. Kokeentekijät kirjoittavat tai painattavat yleisesti käytettyjä lauseparsia: »Pääsy ankarasti kielletty», »Neljännen painoksen alkulause» yms., mutta tekevät tahallaan virheitä muuttamalla ja varsinkin jättämällä pois kirjaimia. Henkilö, jonka tulee olla kokeenalaisena, odottaa pimeässä, luonnollisesti tietämättä, mitä on kirjoitettu. Sitten valaistaan lausetta hyvin lyhyt aika, niin lyhyt, ettei koehenkilö mitenkään ehtisi havaitsemaan kaikkia kirjaimia. On tosiaankin otettu ennakolta kokeellisesti selkoa, miten pitkä aika tarvitaan yhden kirjaimen havaitsemiseen, ja niinmuodoin on helppo järjestää asia siten, ettei koehenkilö voi erottaa enempää kuin esim. kahdeksan tai kymmenen kirjainta niistä kolmesta- tai neljästäkymmenestä, jotka muodostavat koevälineen. Useimmiten onnistuu lukeminen kuitenkin vaikeudetta. Mutta se ei ole näiden kokeiden opettavaisin puoli.
Jos koehenkilöltä kysytään, mitkä kirjaimet hän on varmasti nähnyt, voi sattua, että hänen mainitsemansa kirjaimet todellakin sisältyvät koevälineeseen, mutta yhtä hyvin ne voivat olla olemattomia kirjaimia, jotka on korvattu toisilla tai yksinkertaisesti jätetty pois. Henkilö siis on, ajatuksen näyttäessä sitä vaativan, nähnyt kirkkaassa valaistuksessa olemattomia kirjaimia. Todella havaitut kirjaimet ovat ilmeisesti kohottaneet esiin muistikuvan. Löytäessään kaavan, jonka todellistumisen nuo havaitut kirjaimet ovat aloittaneet, tajuton muisti on heijastanut tuon muistikuvan ulos hallusinaationalaisessa muodossa. Koehenkilö on nähnyt tuon muistikuvan yhtä hyvin ja paremmin kuin itsensä esitetyn lauseen. Sanalla sanoen: sujuva lukeminen on arvaamista, mutta ei abstraktista arvaamista, siinä heijastuvat muistikuvat, vain mieleen palautuvat ja niinmuodoin epätodelliset aistimukset, jotka käyttelevät hyväkseen silloin tällöin löytämäänsä osittaista todellistumista todellistuakseen täydellisesti.
Jonkin olion havaitseminen edellyttää siis valveillaolon aikana tapahtumaa, joka on verrattavissa unessa ilmenevään. Me havaitsemme ainoastaan olion luonnoksen; tämä luonnos kutsuu esiin kokonaisen olion muistikuvan, ja kokonaismuisto, joka ei ollut tajuisena mielessämme, vaan asui meissä pelkkänä ajatuksena, käyttää tilaisuutta hyväkseen syöksyäksensä esiin. Tällaisen todellisuuden kehykseen sujuttautuvan hallusinaation vallassa me olemme, kun näemme olion. Sopisi muuten sanoa paljonkin muistikuvan asenteesta ja esiintymisestä koko tapahtuman kestäessä. Ei pidä luulla, että muistin uumenissa asuvat kuvat pysyvät siellä liikkumattomina ja välinpitämättöminä. Ne ovat odottamassa, ovat melkein aina tarkkaavaisia. Eikö satu toisinaan, että ajatuksiimme vaipuneina sanomalehteä avatessamme heti osumme näkemään sanan, joka täsmällisesti sopii ajatuksiimme? Mutta lauseessa ei ole järkeä, ja kohta havaitsemme, ettei lukemamme sana ollutkaan lehdessä painettuna: sanoissa oli vain joitakin yhteisiä piirteitä, epämääräinen kokonaisvaikutelman yhdenmukaisuus. Ajatus, johon olimme syventyneet, oli niinmuodoin ilmeisesti herättänyt salatajunnassamme kaikki samansukuiset mielikuvat, kaikki vastaavien sanojen muistot, ja saanut ne toivomaan jonkinlaista mahdollisuutta päästä takaisin tajuntaan. Tajuiseksi tuli se kuva, jota määrätynlaisen sanakuvan todellinen aistimus alkoi todellistaa. — Sellainen on varsinaisen havainnon, sellainen myös unennäön mekanismi. Kummassakin tapauksessa on toisaalla todellisia aistielinten vastaanottamia vaikutelmia ja toisaalla muistikuvia, jotka sujuttautuvat vaikutelmaan ja käyttelevät sen elinvoimaa palatakseen takaisin elämään.
* * * * *
Mikä niin ollen erottaa toisistaan havaintoa ja unennäköä? Mitä on nukkuminen? Minä en tietenkään kysele unen fysiologisia edellytyksiä. Siitä kysymyksestä kiistelkööt fysiologit; se ei ole vielä läheskään ratkaistu. Minä kysyn, millaiseksi meidän on otaksuttava nukkuvan ihmisen tajunnan tila. Henki näet jatkaa toimintaansa unenkin kestäessä, se käsittelee — kuten kohta näemme — aistimuksia ja muistikuvia ja yhdistää, unessa samoin kuin valveillakin, aistimuksen siihen muistikuvaan, jota aistimus kutsuu. Tapahtuman mekanismi näyttää olevan molemmissa tapauksissa sama. Ja kumminkin meillä on toisaalta normaalinen havainto, toisaalta unennäkö. Mekanismi siis ei näytä toimivan aina samalla tavalla. Mikä on erona? Ja mikä on unen luonteenomaisena psykologisena tunnusmerkkinä?
Älkäämme luottako liiaksi teorioihin. Nukkumisen on sanottu olevan eristymistä ulkomaailmasta. Olemme kuitenkin nähneet, ettei uni eristä aistejamme ulkoapäin tulevilta vaikutelmilta, vaan ottaa niistä aineksen useimpiin sommitelmiinsa. Toiset ovat arvelleet unen olevan korkeammille älyntoiminnoille suotua lepoa, ajattelun keskeyttämistä. En usko, että sellainen otaksuma on pätevä. Unessa me usein kohtelemme logiikkaa välinpitämättömästi mutta emme ole silti kykenemättömiä sitä noudattamaan. Vaikka olenkin vaarassa esittää paradoksin, tekee mieleni sanoa, että unennäkijän virheenä on pikemmin liiallinen järkeily. Hän välttäisi mahdottomuudet, jos seurailisi pelkkänä katselijana näkemystensä ohikulkua. Kun hän sensijaan tahtoo kaikin mokomin asioita selittää, niin hänen logiikkansa, jonka tehtäväksi tulee punoa yhteen hajanaisia kuvia, voi luoda ainoastaan naurettavan mukaelman ja lähennellä mielettömyyttä. Myönnän muuten, että älyn korkeammat toiminnot unen aikana pääsevät vireestänsä ja että ajatuskyky, silloinkin kun ei sitä ole siihen yllyttämässä kuvien hajanainen leikki, toisinaan huviksensa matkii normaalista ajattelua. Mutta samaa voisi sanoa kaikista muistakin toiminnoista. Niinmuodoin emme määrittele unitilaa puhumalla loogillisen ajattelun häviämisestä enempää kuin aistien sulkeutumisestakaan. Syrjäyttäkäämme teoriat ja syventykäämme tosiasioihin.
Ratkaiseva kokemus on saatava omasta itsestänsä. Unen päättyessä — koska unen kestäessä ei voi itseänsä mitenkään analysoida — on väijyskeltävä, miten tapahtuu siirtyminen unesta valveille, on käytävä siihen käsiksi mahdollisimman kiinteästi: tarkkaamalla sitä, mikä luonnostansa pakenee kaikkea tarkkaavaisuutta, voi valveillaolon kannalta yllättää nukkuvan ihmisen yhä vielä läsnäolevan tajunnantilan. Se on vaikeata, mutta ei mahdotonta sille, joka on itseänsä kärsivällisesti harjoittanut. Sallikaa puhujan itsensä kertoa teille eräs unensa ja mitä hän luuli havaitsevansa herätessään.
Unennäkijä on seisovinaan puhujalavalla, edessään kuulijakunta. Huoneen perältä kohoaa kuuluviin epämääräinen heikko hälinä. Se paisuu, muuttuu jyrinäksi, ulvonnaksi, kauhistuttavaksi melskeeksi. Vihdoin kaikuu joka puolelta säännöllisessä tahdissa huuto: »Ovelle! Ovelle!» Samassa nukkuja äkkiä herää. Viereisessä puutarhassa haukkui koira, ja jokaiseen haukahdukseen sulautui unen huuto: »Ovelle!» Siihen tuokioon oli käytävä kiinni. Valveillaolon minä, joka on sukeltautumassa esiin, kääntyy vielä läsnäolevan unen minän puoleen ja sanoo sille: »Minä otan sinut kiinni verekseltä. Sinä näytät minulle huutavan kuulijakunnan, vaikka kysymyksessä onkin vain haukkuva koira. Älä yritäkään paeta; nyt olet hallussani; nyt sinun on ilmaistava salaisuutesi, näytettävä minulle, mitä teit.» Siihen vastaa unen minä: »Kuulehan: Minä en tehnyt mitään, ja juuri siinä kohden me eroamme toisistamme, sinä ja minä. Luulotteletko, ettei sinun tarvitse tehdä mitään kuullaksesi koiran haukkuvan ja käsittääksesi, että kysymyksessä on haukkuva koira? Suuri erehdys! Sinä ponnistelet tietämättäsi melkoisesti. Sinun on otettava koko muistisi, koko keräytynyt kokemuksesi ja saatava se äkillisen supistumisen avulla tarjoamaan kuulemallesi äänelle yksi ainoa kiinnekohta, se muistikuva, joka eniten muistuttaa tätä aistimusta ja kykenee sen parhaiten tulkitsemaan: silloin muistikuva peittää aistimuksen. On muuten välttämätöntä, että saat aikaan täydellisen yhteenliittymisen, etteivät aistimus ja mielikuva vähimmässäkään määrässä poikkea toisistaan (ellei, niin oletkin unessa). Tämän yhteensovittamisen sinä voit saada varmaksi ainoastaan aistimuksen ja muistin samanaikaisen tarkkaavaisuuden tai pikemmin niiden jännittämisen avulla; niin menettelee räätäli tullessaan koettamaan pukua, joka on vain kokoon kurottu: hän vetää parhaan taitonsa mukaan kangasta kireämmälle ja kiinnittää sitä nuppineuloilla ruumiisi alistuessa hänen toimenpiteisiinsä. Valveillaolon aikana elämäsi niinmuodoin on työn elämää, silloinkin kun luulet olevasi joutilaana, sillä sinun täytyy joka hetki valikoida ja joka hetki karsia. Sinä valikoit aistimuksiasi, sillä sinä torjut tajunnastasi tuhansia »subjektiivisia» vaikutelmia, jotka ilmaantuvat jälleen kohta kun vaivut uneen. Sinä valikoit, vieläpä äärimmäisen täsmällisesti ja herkkävaistoisesti, muistikuviasi, koska syrjäytät jokaisen muistikuvan, joka ei muovaudu kulloisenkin tilasi mukaiseksi. Tämä lakkaamatta suorittamasi valintatyö, tämä alinomaa uudistettu sopeutuminen, on sen oleellisena ehtona, mitä nimitämme terveeksi järjeksi. Mutta sopeutuminen ja valinta pitävät sinua jatkuvan jännityksen tilassa. Sinä et ole siitä hetkellisesti tietoinen, enempää kuin tunnet ilmakehän painoa. Mutta ajan pitkään sinä väsyt. Terveen järjen omistaminen on kovin väsyttävää.
»Minä sanon sinulle vastikään eroavani sinusta nimenomaan sikäli, etten tee mitään. Siitä ponnistuksesta, joka on sinun alinomaisena askareenasi, minä kerrassaan pidätyn. Sinä kiinnyt elämään; minä olen siitä irti. Minulle käy kaikki yhdentekeväksi. Minä en välitä mistään. Nukkuminen merkitsee mielenkiinnon laukeamista.
[Tässä esittämäni käsitys on voittanut alaa sen jälkeen kun sitä esitelmässäni ehdottelin. Käsite on päässyt psykologiaan; nukkujan tajunnan yleisen tilan merkitsemiseksi on sepitetty sana désintérêt (»mielenkiintoinen lauenneisuus», »harrastuksettomuus»). Tähän käsitteeseen on hra Claparède oksastanut erittäin mielenkiintoisen teorian, joka pitää unta elimistön puolustusvälineenä, todellisena vaistona.]