Ihminen nukkuu sikäli ja täsmälleen saman verran kuin hänen mielenkiintonsa nukkuu. Äidiltä, joka nukkuu lapsensa vierellä, voi jäädä kuulematta tykinjyske, mutta lapsen huokaus hänet herättää. Nukkuiko hän tosiaankin lapseensa nähden? Me emme nuku siihen nähden, mikä jatkuvasti pitää yllä mielenkiintoamme.
»Sinä kysyt, mitä minä teen uneksiessani. Minä sanon sinulle, mitä sinä teet valvoessasi. Sinä otat minut, — minut, unien minän, minut, koko menneisyytesi, — ja sujutat minut, supistamalla ja yhä supistamalla, siihen varsin pieneen kehään, jonka piirrät kulloisenkin toimintasi ympärille. Se on valvomista, se on normaalista psykologista elämää, se on taistelua ja tahtomista. Mitä unennäköön tulee, tarvitseeko minun sitä sinulle selittää? Se on tila, johon joudut aivan luonnollisesti kohta kun luovut pyrkimyksestäsi, kohta kun jäät keskittymättä yhteen ainoaan kohtaan, heti kun lakkaat tahtomasta. Jos olet itsepintainen, jos vaadit jonkinlaista selitystä, niin kysy, kuinka tahtosi menettelee saadessaan jokaisena valveillaolon tuokiona välittömästi ja melkein tajuttomasti keskitetyksi kaikki, mitä sinussa on, siihen kohtaan, joka kiinnittää mieltäsi. Mutta käänny siinä tapauksessa valve-elämän psykologian puoleen. Sen tärkeimpänä tehtävänä on vastausten antaminen sinulle, sillä valvominen ja tahtominen ovat yksi ja sama asia.»
Niin sanoisi unteni minä. Ja se kertoisi meille paljon muitakin asioita, jos antaisimme sille luvan. Mutta on jo aika päästä päätökseen. Mikä on unen ja valveillaolon oleellisena erona? Kokoan vastauksen muutamaan sanaan sanomalla, että samat kyvyt ovat toimessa valveilla ja unessa, mutta että ne ovat toisessa tapauksessa jännitetyt, toisessa lauenneet. Uni on koko tajunnan elämää, keskityksen vaatimaa ponnistusta vailla. Me havaitsemme yhä, muistamme yhä, ajattelemme yhä: vaikutelmia, muistikuvia ja ajatussarjoja voi nukkujan mielessä olla runsaasti, sillä runsaus ei merkitse hengen alueella ponnistusta. Ponnistusta vaatii sopeuttamisen täsmällisyys. Jotta koiran haukunta ohimennen irrottaa muististamme pauhaavan kuulijakunnan muistikuvan, ei meidän tarvitse tehdä mitään. Mutta sitä varten, että se syrjäyttää kaikki muut kuvat ja hakee esiin koiranhaukunnan muistikuvan, ja että sen sitten voimme tulkita, ts. tosiaankin havaita haukkumiseksi, tarvitaan todellista ponnistusta. Unennäkijällä ei ole enää siihen voimia. Sikäli ja vain sikäli hän eroaa valvovasta henkilöstä.
Sellainen on ero. Se ilmenee monessa eri muodossa. Minä en ryhdy seikkaperäisesti asiaa käsittelemään, vaan rajoitun kiinnittämään huomiota pariin kohtaan: unennäön häilyväisyyteen, sen usein ylen nopeaan kehittymiseen, siihen erityiseen tärkeyteen, jonka se antaa merkityksettömille muistikuville.
Häilyväisyys on helposti selitettävissä. Koska unen olemukseen kuuluu, ettei se täsmällisesti sovelluta aistimusta muistikuvaan, vaan jättää asian sattuman varaan, voi samaan unen aistimukseen liittyä hyvinkin erilaisia muistikuvia. Näkökentässä esiintyy esim. vihreä läikkä, täynnä valkoisia pilkkuja. Se voi materialisoitua kukkanurmikon tai biljardipöydän mielikuvaksi — ja moneksi muuksi. Kaikki ne tahtovat herätä jälleen eloon aistimuksessa, kaikki ajavat aistimusta takaa. Toisinaan ne saavuttavat sen vuoron perään; nurmikosta tulee biljardipöytä, ja me näemme ihmeellisiä muodonmuutoksia. Toisinaan ne taas saavuttavat sen yhtaikaa: silloin nurmikko on biljardipöytä — mielettömyys, jota unennäkijä kenties yrittää korjata järkeilyllä, joka tekee asian sitäkin mahdottomammaksi.
Eräiden unien nopea kehittyminen näyttää minusta saman syyn toiselta vaikutukselta. Uni voi muutaman sekunnin aikana näyttää meille sarjan tapauksia, jotka valveilla ollessamme vaatisivat päiväkausia. Tunnettehan Alfred Mauryn kokemuksen:
[»Minä olin makuulla huoneessani; äitini istui vuoteeni vieressä. Minä näen unta hirmuvallan ajasta; näen verilöylykohtauksia, seison vallankumoustribunaalin edessä, näen Robespierren, Marat'n, Fouquier-Tinvillen… väittelen heitä vastaan; minut tuomitaan kuolemaan, kuljetetaan rattaissa vallankumoustorille; minä nousen mestauslavalle; pyöveli sitoo minut, terä putoaa, minä tunnen pääni irtautuvan ruumiista, herään mitä ankarimman tuskan ahdistamana ja tunnen kaulallani sänkyni metallitangon, joka oli irtautunut ja pudonnut niskanikamilleni niinkuin giljotiinin terä. Tuo oli tapahtunut silmänräpäyksessä, kuten äitini minulle vakuutti, ja kumminkin oli tämä ulkoapäin tuleva aistimus muodostanut lähtökohdan unennäölle, jossa monet tapahtumat olivat seuranneet toisiansa.» Maury, Le sommeil et les rêves (»Uni ja unennäöt»), 4 p. s. 161.]
Se on jäänyt klassilliseksi, ja mitä siitä lieneekin viime aikoina sanottu, minä pidän sitä todennäköisenä, sillä olen löytänyt samankaltaisia kertomuksia unennäköä käsittelevästä kirjallisuudesta. Tuo kuvien kova kiire ei kumminkaan ole millään muotoa salaperäinen. Ottakaa huomioon, että unennäössä kuvat ovat ennen kaikkea visuaalisia; ne keskustelut, joita unennäkijä luulee kuulleensa, ovat enimmältä osalta herättyä uudelleen muodosteltuja, täydennettyjä ja laajennettuja: eräissä tapauksissa myötäili kuvia kenties pelkkä keskustelun ajatus, sen kokonaismerkitys. Mutta visuaalisia kuvia voi esiintyä yhtaikaa, panoraaman tavoin, kuinka paljon tahansa; sitä suuremmalla syyllä ne voivat sisältyä muutamaan toisiansa seuraavaan tuokioon. Niinmuodoin ei ole kummastuttavaa, että unennäkö kerää muutamaan sekuntiin sen, mikä valveilla ollessa kestäisi päiväkausia: se näkyy supistelmana; uni menettelee lopulta samoin kuin muisti. Valveilla ollessamme täytyy sen visuaalisen muistikuvan, joka toimii visuaalisen aistimuksen tulkitsijana, tarkoin liittyä viimeksi mainittuun, seurata sen kehkeämistä, käytellä sama aikamäärä; sanalla sanoen: ulkonaisten tapahtumien tajuinen havaitseminen kestää tasan yhtä kauan kuin tapahtumat itse. Unessa sitävastoin visuaalisen aistimuksen tulkitsijamielikuva pääsee vapaaksi; visuaalisen aistimuksen haihtuvaisuuden vuoksi ei muistikuva siihen kiinny; tulkitsevan muistin rytmi ei niinmuodoin voi enää noudattaa todellisuuden rytmiä, ja kuvat voivat, jos tahtovat, liukua ohi huimaavaa vauhtia, kuten liukuisivat kinematografifilmin kuvat, ellei niiden nopeutta säänneltäisi. Nopea liikunto ei ole, enempää kuin runsaslukuisuuskaan, mikään voiman merkki hengen alueella: ponnistusta vaatii aina säänteleminen, sopeuttamisen täsmällisyys. Tulkitsevan muistin jännittyessä, sen kiinnittäessä tarkkaavaisuutensa elämään, sen vapautuessa unen vallasta määräävät ulkomaailman tapaukset sen rytmin ja hidastuttavat sen liikuntoa — niinkuin kellon heiluri leikkaa osiin ja levittää useita vuorokausia kestäväksi joustimen jännityksen laukeamisen, joka tapahtuisi melkein silmänräpäyksessä, jos joustin olisi vapaa.
Lopuksi olisi vielä tutkittava, miksi unennäkö asettaa eräät muistikuvat etusijalle verrattuina toisiin, jotka voisivat yhtä hyvin liittyä kysymyksessäoleviin aistimuksiin. Unen oikkuja ei ole suinkaan helpompi selittää kuin valvetilojen omituisuuksia, mutta sopii osoittaa ainakin niiden ilmeisin suuntautuminen. Normaalisessa unessa unennäkömme palauttavat pikemmin sellaisia ajatuksia, jotka ovat salamana välähtäneet ohi, ja sellaisia esineitä, jotka olemme havainneet niihin huomiotamme kiinnittämättä. Jos näemme yöllä unta päivän tapahtumista, niin eniten palautumismahdollisuuksia on merkityksettömillä eikä tärkeillä tapauksilla. Tässä kohden minä liityn täydellisesti Delagen, W. Robertin ja Freudin käsityskantoihin.
[Tässä olisi puhuttava tukahdutetuista taipumuksista, joille Freudin koulukunta on omistanut suuren joukon tutkimuksia. Sinä ajankohtana, jolloin tämän esitelmän pidin, oli unennäköjä käsittelevä Freudin teos ilmestynyt, mutta »psykoanalyysi» oli kaukana nykyisestä kehitysvaiheestansa.]