Väärä tunnistaminen kuuluu niiden joukkoon. Se aiheutuu elämän yleisen tarkkaamisen tilapäisestä heikontumisesta: tajunnan katse, joka ei enää kykene pysyttelemään luonnollisessa suunnassansa, antautuu epähuomiossa näkemään sellaista minkä havaitsemisesta ei ole mitään hyötyä. Mutta mitä merkitsee tässä yhteydessä »elämän tarkkaaminen», elämään kohdistuva tarkkaavaisuus? Mikä on se erikoinen hajamielisyyden laji, joka johtaa väärään tunnistamiseen? Tarkkaavaisuus ja hajamielisyys ovat epämääräisiä käsitteitä; eikö niitä käy tarkemmin määritteleminen tässä yksityistapauksessa? Koetan tässä niin tehdä väittämättä kumminkaan saavuttavani näin hämärässä asiassa täydellistä selvyyttä ja lopullista täsmällisyyttä.
Ei ole otettu riittävässä määrin huomioon, että nykyisyytemme on ennen kaikkea tulevaisuutemme ennakoimista. Harkitseva tajuntamme epäilemättä näyttää meille sisäisen elämämme sarjana toisiaan seuraavia tiloja, jotka kukin alkavat määrätystä kohdasta ja päättyvät toiseen tyytyen toistaiseksi omaan itseensä. Niin tahtoo harkinta, joka valmistelee tietä kielelle: se erottaa, poistaa ja asettaa rinnakkain, se voi hyvin ainoastaan määrätyn ja samaten liikkumattoman rajoissa, se päättyy staattiseen todellisuutta koskevaan käsitykseen. Välitön tajunta sitävastoin tavoittaa aivan toista. Sisäisen elämän kehässä liikkuen se pikemmin tuntee kuin näkee tämän elämän, mutta tuntee sen liikuntana, yhtämittaisena kytkeytymisenä tulevaisuuteen, joka väistyy alinomaa tuonnemmaksi. Tämä tunto käy muuten varsin selväksi, kun on kysymyksessä määrätyn teon suorittaminen. Toiminnan päämäärän näemme heti, ja jo toimiessamme olemme koko ajan vähemmän tietoisia peräkkäisistä tiloistamme kuin kulloisenkin asemamme ja tavoittelemamme päämäärän välimatkan lyhenemisestä. Päämäärä sitäpaitsi ilmenee vain väliaikaisena; me tiedämme sen takana olevan jotakin muuta; ottaessamme vauhtia ensimmäisestä esteestä suoriutuaksemme me jo valmistaudumme hyppäämään toisen yli odottaen toisia, joita seuraa äärettömiin. Samoin on laita, kun kuuntelemme lausetta: me emme suinkaan tarkkaa sanoja kutakin erikseen; meille on tärkeä lauseen kokonaismerkitys, me sommittelemme merkityksen heti alun pitäen, hypoteettisesti, annamme tajunnallemme jonkin yleisen suunnan, jota voimme muuttaa eri tavoin sitä mukaa kuin lause kehkeytyessään vetää tarkkaavaisuuttamme sille tai tälle taholle. Tällöinkin on nykyhetki havaittu pikemmin tulevaisuudessa, johon se työntyy, kuin sinänsä, itsessänsä. Tämä syöksy luo kaikkiin psyykillisiin tiloihin, joiden läpi tai ylitse se kuljettaa, omituisen leiman, joka kumminkin on niin vakaa, että havaitsemme sen puuttumisen paljoa helpommin kuin sen läsnäolon, johon olemme tottuneet. Jokainen meistä on huomannut, kuinka omituiselta toisinaan näyttää tuttu sana, johon tarkkaavaisuutemme kiintyy. Sana ilmenee silloin uutena ja on tosiaankin uusi; tajuntamme ei ollut sitä ennen milloinkaan tehnyt siitä pysähdyskohtaa, vaan oli aina kulkenut sen läpi ehtiäkseen lauseen loppuun. Me emme kykene hillitsemään psyykillisen elämämme hyökyä yhtä helposti kuin puheemme vauhtia, mutta milloin yleinen hyöky heikkenee, esiintyy eletty tilanne yhtä eriskummallisena kuin lausuttu sana, joka jähmettyy keskelle lausetta. Se ei enää kuulu todellisen elämän yhteyteen. Etsiessämme menneiden kokemustemme joukosta sitä, jota se eniten muistuttaa, johdumme vertaamaan sitä unennäköön.
On huomattava, että useimmat henkilöt, kuvaillessaan mitä kokevat väärän tunnistamisen aikana ja sen jälkeen, puhuvat unennäön kaltaisesta vaikutelmasta. Illuusioon liittyy »eräänlainen, tuskin eriteltävissä oleva tunto, johon nähden todellisuus ilmenee unennäkönä», sanoo Paul Bourget. Eräässä englanninkielisessä selonteossa on sanaa shadowy [»varjomainen»] käytetty ilmiön kokonaissävystä; selostaja huomauttaa lisäksi, että ilmiö myöhemmin, mieleen muistuessaan, on kuin the half forgotten relic of a dream [»puolittain unohtunut unen jäännös»]. Eri havainnontekijät, jotka eivät tunne toisiansa, jotka puhuvat eri kieliä, käyttelevät tässä kohden lauseparsia, jotka ovat toistensa sananmukaisia käännöksiä. Unennäön leima on niinmuodoin melkein yleinen.
Lisäksi on huomattava, että henkilöt, jotka ovat alttiita väärälle tunnistamiselle, usein ovat taipuvaisia käsittämään oudoiksi tuttuja sanoja. G. Heymansin toimeenpanema kiertokysely on osoittanut, että nämä kaksi taipumusta liittyvät toisiinsa. Tutkija huomauttaa aivan oikein, etteivät ensimmäistä ilmiötä koskevat nykyään yleiset teoriat kykene selittämään, miksi se yhtyy jälkimmäiseen.
Eikö asiain näin ollen ole lupa etsiä väärän tunnistamisen alkusyytä tajuntamme hyöky virran silmänräpäyksellisestä seisahtumisesta, joka varmaankaan ei millään tavoin muuta nykyhetkemme sisältöä, mutta irrottaa sen tulevaisuudesta, jonka yhteyteen se kuuluu, ja toiminnasta, joka muodostaisi sen säännönmukaisen päätöksen osoittaen sen niinmuodoin kuvanluontoisena näytelmänä, jonka henkilö tarjoaa itsellensä, uneksi muuttuneena todellisuutena? Sallittakoon minun kuvailla erästä henkilökohtaista kokemusta. Minä en ole altis väärälle tunnistamiselle, mutta olen useasti, sitä tutkiessani, koettanut paneutua sen havaitsijain kuvailemaan mielentilaan ja saada ilmiön kokeellisesti itsessäni syntymään. En ole milloinkaan täysin onnistunut, mutta olen sentään erinäisinä kertoina saavuttanut jotakin sentapaista, joskin erittäin nopeasti häipyvää. Sellaisissa tapauksissa on välttämätöntä, että nähtävänäni on jotakin, mikä ei ainoastaan ole minulle uutta, vaan kerrassaan poikkeaakin elämäni tavanomaisesta kulusta. Niin voi olla laita esimerkiksi, kun näen jotakin ollessani matkalla, varsinkin jos matka tapahtuu siihen erikoisesti valmistautumatta. Ensimmäisenä ehtona on silloin, että tunnen jotakin erinomaista kummastusta, oudoksumista, joka tuntuu aiheutuvan siitä, että olen, missä olen. Tähän kummastukseen oksastuu sitten eräs melkoisessa määrin toisenlainen tunto, joka kuitenkin on edelliselle sukua eräässä suhteessa: se tunto, että tulevaisuus on eristetty, että tilanne on kaikesta irrallaan mutta että minä olen kiinni tilanteessa. Sitä mukaa kuin nämä kaksi tuntoa läpäisevät toisiansa, menettää todellisuus kiinteyttänsä ja nykyhetken havaintoni pyrkii kahdentumaan, tavoittamaan havainnon lisäksi jotakin sen takana olevaa. Onko kysymyksessä häämöttelevä »nykyisyyden muisto»? En uskalla niin väittää, mutta minusta tuntuu siltä kuin olisin menossa väärään tunnistamiseen päin ja kuin ei tarvittaisi paljoakaan sen saavuttamiseksi.
Miksi odottaakaan nykyisyyden muisto ilmenemään pyrkiessään tajunnan hyöky virran heikkenemistä tai tyrehtymistä? Me emme ollenkaan tunne sitä mekanismia, jonka varassa mielle kohoaa esiin tajuttomuudesta tai vaipuu sinne takaisin. Voimme korkeintaan turvautua johonkin tapahtumaa vertauskuvallisesti esittävään kaavaan. Palatkaamme siihen, jota aluksi käyttelimme. Ajatelkaamme, että kaikki tajuttomat muistot yrittävät työntyä tajuntaan, joka periaatteellisesti hyväksyy ainoastaan sen, mikä voi edistää toimintaa. Nykyisyyden muisto pyrkii tajuntaan samoin kuin muutkin; se onkin meitä lähempänä kuin muut, nykyhetken havaintoomme nojautuen se on joka hetki siihen työntymässä. Havainto saa sen vältetyksi vain liikkumalla alinomaa eteenpäin ja pitäen siten yllä välimatkaa. Toisin sanoen: muisto aktualisoituu ainoastaan havainnon välityksellä: nykyisyyden muisto pääsisi niinmuodoin tunkeutumaan tajuntaan, jos se voisi pujahtaa nykyhetken havaintoon. Mutta havainto liikkuu aina edellä: sitä liikuttava hyöky pitää sitä pikemmin tulevaisuuden kuin nykyisyyden alueella. Otaksukaamme, että hyöky yhtäkkiä tyrehtyy: silloin muisto saavuttaa havainnon, nykyisyys tunnistetaan samalla kertaa.
Väärä tunnistaminen esiintyy niin ollen vaarattomimpana elämän tarkkaamisen herpautumisen lajina. Pohjatarkkaavaisuuden vireen pysyvä laukeaminen johtaa syvempiin ja kestävämpiin psyykillisiin häiriöihin. Mutta voi sattua, että tämä tarkkaavaisuus yleensä säilyttää normaalivireensä ja että sen puutteellisuus ilmenee aivan toisella tavalla: yleensä varsin lyhyinä toiminnan seisahduksina, joita sattuu pitkin väliajoin. Seisahduksen sattuessa väärä tunnistaminen heti ilmaantuu tajuntaan, valtaa sen muutamaksi silmänräpäykseksi ja väistyy kohta kuin laine.
Lopuksi vielä eräs hypoteesi, johon jo tutkielmani alussa viittailin. Jos elämän tarkkaamisen herpautuminen voi esiintyä kahdessa eri muodossa, joista toinen on verrattomasti vaikeampi, eikö silloin ole syytä otaksua, että lievempi muoto on väline, joka varjelee vaikeammasta? Milloin tarkkaavaisuuden riittämättömyys uhkaa ilmetä lopullisena siirtymisenä valvetilasta unennäön tilaan, tajunta paikallistaa sairauden muutamiin kohtiin, joissa se saa tarkkaavaisuuden lyhyeksi hetkeksi pysähtymään; siten voi tarkkaavaisuus koko muun ajan pysytellä todellisuuden kosketuksessa. Eräät erittäin selvät väärän tunnistamisen tapaukset näyttävät tukevan tätä otaksumaa. Henkilö tuntuu aluksi olevansa irrallaan kaikesta, ikäänkuin unta nähdessään; kohta sen jälkeen hän johtuu väärään tunnistamiseen alkaessaan jälleen tointua.
Sellainen siis nähdäkseni on se tahdon sairaus, joka aiheuttaa väärän tunnistamisen. Onpa se tämän ilmiön alkusyykin. Lähin aihe sitävastoin on etsittävä muualta, havainnon ja muistin yhdistyvistä toiminnoista. Väärä tunnistaminen on tuloksena näiden molempien, omiin voimiinsa nojautuvien kykyjen toiminnasta. Se ilmenisi joka hetki, ellei tahto, joka alinomaa suuntautuu kohti toimintaa, työntäisi nykyisyyttä lakkaamatta tulevaisuuteen siten estäen sitä palautumasta itseensä. Tajunnan hyökyä, jossa elämän hyöky ilmenee, on sen yksinkertaisuuden vuoksi mahdoton analysoida. Sen hidastumishetkinä voi sentään tutkia sen siihen asti noudattaman liikkuvan tasapainon ehtoja ja siten erästä ilmennystä, jonka takaa häämöttää sen varsinainen olemus.