ÄLYLLINEN PONNISTUS
Se ongelma, jota tässä ryhdyn pohtimaan, on erotettava tarkkaavaisuuden ongelmasta. Palauttaessamme mieleemme menneitä asioita, selittäessämme nykyisyydessä ilmeneviä tosiasioita, kuunnellessamme esitelmää, seuratessamme toisten ajatuksia ja kuunnellessamme omia mietteitämme, sanalla sanoen: monipuolisen havainto- tai mielikuvajärjestelmän askarruttaessa älyämme me tunnemme voivamme paneutua kahteen erilaiseen asenteeseen, jännittyneeseen ja lauenneeseen, joita erottaa toisistansa varsinkin se, että edelliseen liittyy ponnistuksen tunne, joka jälkimmäisestä puuttuu. Onko mielteiden toiminta kummassakin tapauksessa sama? Ovatko älylliset ainekset samaa laatua ja pitävätkö ne keskenänsä yllä samoja suhteita? Eikö älyllisestä toiminnasta itsestänsä, sen aikaansaamista sisäisistä reaktioista, sen tekijöinä toimivien yksinkertaisempien tilojen muodosta, liikkeestä ja ryhmittymisestä löydä kaikkea sitä, mikä on tarpeen, jotta voimme erottaa valtoimenansa liikkuvan ajatuksen toisesta, joka keskittyy ja ponnistelee? Eikö siinä tunteessakin, joka meille tuosta ponnistuksesta koituu, jonkinlainen aivan erikoinen mielteiden liikunto ole jotakin vaikuttamassa? Siinä kysymykset, jotka asetamme tässä ratkaistaviksi. Ne voidaan kaikki sisällyttää yhteen ainoaan: Mikä on älyllisen ponnistuksen luonteenomainen älyllinen tuntomerkki?
Miten kysymys ratkaistaneenkin, nykyaikaisen sielutieteen käsittelemä tarkkaavaisuuden probleema jää, kuten jo sanoin, koskemattomaksi. Sielutieteilijät ovat tosiaankin askarrelleet etupäässä aistimuksellisen tarkkaavaisuuden selvittämisessä, ts. sen tarkkaavaisuuden, jonka kohteena on yksinkertainen havainto. Mutta koska yksinkertainen havainto, johon liittyy tarkkaavaisuus, on havainto, joka olisi suotuisissa oloissa voinut osoittaa saman — tai likimain saman — sisällön, vaikka tarkkaavaisuus ei olisikaan sitä myötäillyt, on tarkkaavaisuuden erikoisia, luonteenomaisia ominaisuuksia täytynyt etsiä tuon sisällön ulkopuolelta. Ribot'n esittämä ajatus, jonka mukaan on myönnettävä ratkaiseva tärkeys oireellisille liikunnollisille ilmiöille ja varsinkin estetoiminnoille, on hyvin vähällä muuttua klassilliseksi. Mutta sitä mukaa kuin älyllisen keskityksen tila käy monimutkaisemmaksi, se muuttuu solidaarisemmaksi sitä myötäilevän ponnistuksen kanssa. On olemassa henkisiä tehtäviä, joita ei voi ajatella mukavasti ja vaivatta tapahtuviksi. Kävisikö päinsä ponnistuksetta keksiä uusi kone tai edes ottaa jokin neliöjuuri? Älyllisessä tilassa on siis tällöin sinänsä jonkinlainen ponnistuksen leima. Toisin sanoen: siinä on silloin älyllisen ponnistuksen luonteenomainen älyllinen tuntomerkki. Jos tämä tuntomerkki ilmenee monimutkaisissa ja korkealle kehitellyissä mielteissä, täytyy siitä epäilemättä ilmetä jotakin yksinkertaisemmissakin tiloissa. Niinmuodoin on mahdollista, että keksimme sen jälkiä aistimuksellisesta havainnostakin, joskin kysymyksessä oleva aines esiintyy siinä vain toisarvoisena ja himmenneenä.
Helpottaaksemme tutkimusta tarkastelemme älyllisen työn lajeja kutakin erikseen alkaen helpoimmasta, nimittäin mieleenpalauttamisesta, ja päätyen vaikeimpaan, tuottavaan eli keksivään älylliseen toimintaan. Aluksi siis käsittelemme muistin tai täsmällisemmin sanoen muistuttelemisen ponnistusta.
Eräässä aikaisemmassa tutkimuksessa olen osoittanut, että on erotettava sarja »tajunnan tasoja», alkaen »puhtaasta muistosta», jota eivät vielä ilmaise selvät kuvat, aina samaan kuvaan saakka sellaisena kuin se esiintyy todellistuttuansa syntyviksi aistimuksiksi ja viriäviksi liikkeiksi. Sanoin silloin, että muiston tahallinen herättäminen merkitsee kulkemista näiden tajunnan läpi määrätyssä suunnassa. Samoihin aikoihin, jolloin tutkimukseni ilmestyi, julkaisi S. Witasek mielenkiintoisen ja suggestiivisen kirjoitelman, jossa sama tapahtuma määriteltiin »siirtymiseksi ei-intuitiivisesta intuitiiviseen». Palaan eräisiin ensin mainitun tutkimuksen kohtiin ja käytän sen ohella apunani viimeksi mainittua käydessäni aluksi tutkimaan omaehtoisen ja tahallisen mieltämisen eroa sellaisena kuin se ilmenee muistojen palautumisessa.
Oppiessamme jotakin ulkoa tai kokiessamme painaa muistiimme jotakin vaikutelmaryhmää meidän ainoana tarkoituksenamme on hyvin säilyttää, mitä opimme. Me emme ollenkaan huolehdi siitä, mitä meidän on myöhemmin tekeminen saadaksemme palautumaan mieleen, mitä olemme oppineet. Palautumismekanismi on meille yhdentekevä; pääasia on, että voimme muiston tarvitessamme palauttaa, tapahtuipa se miten hyvänsä. Senvuoksi me käyttelemme samanaikaisesti tai peräkkäisesti mitä erilaisimpia menetelmiä, panemme käyntiin sekä koneellisen että älyllisen muistin, rinnastamme kuulo-, näkö- ja liikuntokuvia tallettaaksemme ne sellaisinaan, muokkaamatta, tai päinvastoin yrittäen asettaa niiden sijaan yksinkertaisen ajatuksen, joka ilmaisee niiden merkityksen ja auttaa tarvittaessa sommittelemaan uudelleen niiden sarjan. Samasta syystä emme myöskään palauttamishetkellä turvaudu yksinomaan älyyn emmekä yksinomaan automaattiseen palautumiseen: automaattisuus ja harkinta kietoutuvat kiinteästi toisiinsa, kuva herättää toisen hengen sillä aikaa askarrellessa vähemmän konkreettisissa mielteissä. Tästä johtuu, että meidän on erinomaisen vaikea täsmällisesti määritellä, miten eroavat toisistaan nämä kaksi hengen asennetta: monimutkaisen muiston kaikkien osien koneellinen mieleenpalauttaminen ja niiden aktiivinen uudestaansommitteleminen. Melkein aina on kysymyksessä osittainen mekaaninen palautuminen ja osittainen älyllinen uudelleensommittelu, jotka liittyvät toisiinsa niin kiinteästi, ettemme kykene sanomaan, mistä toinen alkaa ja mihin toinen loppuu. Joskus sattuu kuitenkin poikkeuksellisia tapauksia, jolloin päätämme opetella jonkin monimutkaisen asian voidaksemme palauttaa sen mieleemme silmänräpäyksellisesti ja mahdollisimman suuressa määrin koneellisesti. Toisaalta on olemassa tapauksia, jolloin tiedämme, ettei opittavaa tarvitse palauttaa mieleen yhdellä kertaa, vaan että se päinvastoin on tehtävä asteittaisen ja harkitsevan uudestaansommittelun kohteeksi. Tarkastelemme ensin näitä äärimmäisiä tapauksia. Saamme silloin nähdä, että menettelemme jotakin mieleen painaessamme aivan eri tavoin riippuen siitä, miten meidän tulee voida palauttaa asiat mieleen. Toisaalta se omalaatuinen työ, jonka muistiin painaessamme suoritamme edistääksemme älyllistä palauttamisponnistusta tai päinvastoin tehdäksemme sen tarpeettomaksi, selvittää meille tuon ponnistuksen luonnetta ja ehtoja.
Eräässä muistelmateoksensa mielenkiintoisessa kohdassa Robert Houdin selittää, miten menetteli tahtoessaan kehittää pienen poikansa intuitiivista ja silmänräpäyksellistä muistia. Hän aloitti näyttämällä lapselle dominolaattaa, viitos-nelosta, kysyen pisteitten summaa ja sallimatta pojan niitä laskea. Sitten hän otti lisäksi toisen laatan, nelos-kolmosen, vaatien jälleen välitöntä vastausta. Siihen päättyi ensimmäinen harjoitus. Seuraavana päivänä hänen onnistui saada poika yhdellä silmänräpäyksellä laskemaan yhteen kolme-neljä laattaa, sitä seuraavana päivänä viisi. Kehittämällä joka päivä edelleen jo saavutettuja tuloksia hän onnistui vihdoin saamaan silmänräpäyksessä kahdentoista dominolaatan pisteiden summan. »Päästyämme näin pitkälle me askartelimme eräässä paljon vaikeammassa tehtävässä yli kuukauden ajan. Minä kuljin poikani keralla sangen nopein askelin lelukaupan tai jonkin muun myymälän ikkunan ohi, missä oli näytteillä erilaisia esineitä, ja me loimme siihen tarkkaavaisen silmäyksen. Ehdittyämme muutamia askelia kauemmaksi otimme taskustamme kynän ja paperia ja kilpailimme siitä, kumpi tiesi merkitä muistiin useampia ohimennen näkemiämme esineitä… Poikani onnistui usein mainita nelisenkymmentä esinettä…» Tämän erikoiskasvatuksen päämääränä oli kehittää pojan välitön muisti niin pitkälle, että hän kykeni teatterisalissa yhdellä silmäyksellä havaitsemaan kaikkien läsnäolevien yllä olevat esineet: sitten hän, side silmillänsä, teeskenteli selvänäköisyyttä kuvailemalla — isän annettua sovinnaisen merkin — jonkun katselijan mielivaltaisesti valitsemaa esinettä. Pojan visuaalinen muisti oli kehittynyt siinä määrin, että hänen tarvitsi seisoa vain hetkinen kirjakaapin edessä voidakseen painaa mieleensä sangen suuren joukon kirjojen nimiä, vieläpä niin, että hän tarkoin tiesi, mistä kohden kysymyksessä oleva nidos oli löydettävissä. Hän hankki itselleen tavallansa henkisen kokonaisvalokuvan, jonka nojalla sitten kykeni välittömästi palauttamaan mieleensä yksityiskohdat. Mutta jo ensimmäinen harjoitus, jo dominolaatan dominopisteiden laskemisen kieltäminen ilmaisee tämän muistinkasvatuksen pääasiallisen pontimen. Näkemistapahtumasta poistettiin kerrassaan visuaalisen kuvan selittäminen: äly pidätettiin visuaalisten kuvien tasossa.
Samoin on äly rajoitettava auditiivisten tai puheliikunnollisten kuvien piiriin, jos tahdotaan totuttaa korva sentapaiseen muistiin. Kieltenopetusta varten ehdoteltujen menetelmien joukossa on eräs Prendergastin esittämä, jota on useita kertoja käytetty. Sitä noudatettaessa annetaan oppilaan lausua lauseita, joiden merkitystä hän ei saa haeskella. Ei milloinkaan erillisiä sanoja, vaan aina täydellisiä lauseita, jotka on konemaisesti toistettava. Jos oppilas yrittää arvailla merkitystä, niin tuloksen saavuttaminen käy epävarmaksi. Jos hän hetkisenkään epäröi, on hänen lausuttava kaikki uudestaan. Vaihtamalla sanojen sijaa, siirtelemällä niitä lauseessa eri asemiin, saadaan merkitys tavallansa itsestään kuulumaan korvaan, älyn tarvitsematta puuttua asiaan. Päämääränä on silmänräpäyksellisen ja helpon mieleenpalautumisen aikaansaaminen. Ja ajatus on se, että annetaan hengen mikäli mahdollista liikkua ääni- tai puheliikuntokuvien parissa, abstraktisempien, aistimusten ja liikkeiden tason ulkopuolella olevien ainesten ollenkaan asiaan sekaantumatta.
Jonkin monimutkaisen muiston palauttamisen helppous olisi niinmuodoin suorassa suhteessa sen aineosien taipumukseen levittäytyä samaan tajunnan tasoon. Jokainen meistä epäilemättä onkin voinut kokea tämän omassa itsessänsä. Eikö koulussa oppimamme runo ole säilynyt muistissamme? Sitä lausuessamme me havaitsemme sanan kutsuvan toista ja tiedämme, että merkitykseen kohdistuva harkinta pikemmin haittaisi kuin hyödyttäisi palauttamismekanismia. Muistot voivat sellaisessa tapauksessa olla auditiivisia tai visuaalisia. Mutta samalla ne aina ovat motorisia. Onpa meidän kerrassaan vaikea erottaa kuulomuistoa puheliikunnollisesta tottumuksesta. Jos pysähdymme kesken lausuntaa, niin ilmenevä »epätäydellisyyden» tunto näyttää johtuvan milloin siitä, että runon loppuosa yhä soi muistissamme, milloin taas siitä, ettei puheliikunto ole halunsa mukaisesti päässyt tavoittelemaansa päämäärään, milloin — ja useimmiten — molemmista seikoista samalla kertaa. On kuitenkin huomattava, että nämä kaksi kuvaryhmää — auditiiviset ja motoriset muistikuvat — ovat samaa laatua, yhtä konkreettiset, yhtä lähellä aistimusta: ne ovat, palatakseni jo käyttämääni lauseparteen, samassa »tajunnan tasossa».
Jos taas palauttamiseen liittyy ponnistuksen tunto, niin henki liikkuu tasosta toiseen.