Koska älyllistä toimintaa tapahtuu lakkaamatta, on tällöin vaikea sanoa, missä älyllinen ponnistus alkaa, missä loppuu. On kumminkin olemassa eräänlainen käsittämis- ja ymmärtämistapa, joka tekee ponnistuksen mahdottomaksi, ja eräs toinen, joka tosin ei sitä välttämättä edellytä, mutta kuitenkin yleensä ilmenee sen ohella.
Ensin mainittu älyllisen toiminnan laatu tulee kysymykseen, kun on vastattava monimutkaiseen havaintoon automaattisesti soveliaalla teolla. Mitäpä merkitsee tavallisen esineen tunteminen muuta kuin sen käsittelemistaitoa, ja mitä merkitsee sen »käsittelemistaito» muuta kuin havainnon kestäessä tapahtuvaa, tottumuksen tuohon havaintoon assosioiman toiminnan konemaista luonnostelua? Kuten tiedämme, nimittivät ensimmäisten huomioiden tekijät psyykillistä sokeutta apraksiaksi ilmaisten sillä nimellä kykenemättömyyttä tavallisten esineiden tuntemiseen ja varsinkin niiden käyttelemiseen. Tämä täysin automaattinen älyäminen ulottuu muuten arvaamattoman laajalle. Tavanomainen keskustelu on suurelta osalta kokoonpantu valmiista vastauksista kuluneisiin kysymyksiin, vastauksen seuratessa kysymystä älyllisen huomion kiintymättä enempää toiselle kuin toisellekaan taholle. Niinpä voivat mielenvikaisetkin pitää yllä jokseenkin yhtenäistä keskustelua jostakin yksinkertaisesta asiasta, vaikka eivät tiedäkään, mitä puhuvat. On usein huomautettu, että voimme liittää sanoja toisiinsa jotenkin noudattaen äänteiden välillä vallitsevaa yhteensopivaisuutta tai -sopimattomuutta ja muodostaa siten koossapysyviä lauseita varsinaisen älyn asiaan puuttumatta. Näissä tapauksissa aistimusten älyllinen tulkitseminen tapahtuu välittömästi liikkeiden nojalla. Henki jää, kuten jo sanoin, saamaan »tajunnan tasoon».
Aivan toisenlaista on varsinainen älyäminen. Sen kestäessä henkemme liikkuu toisaalta havaintojen ja kuvien, toisaalta niiden merkityksen väliä. Mikä on tämän liikunnon varsinainen suunta? Voisi luulla, että tällöin lähdemme kuvista kohotaksemme niiden merkitykseen, koska läsnä ovat aluksi juuri kuvat ja koska »käsittäminen», suurin piirtein katsoen, on havaintojen tai kuvien älyllistä tulkitsemista. Olipa kysymyksessä jonkin todistuksen seuraaminen, kirjan lukeminen tai puheen kuunteleminen, joka tapauksessa esiintyy havaintoja tai kuvia, joita äly muuttaa suhteiksi, ikäänkuin sen olisi siirryttävä konkreettisesta abstraktiseen. Tuo on kuitenkin vain näennäistä, ja helppo on havaita, että henki todellisuudessa liikkuu päinvastaisessa suunnassa.
Asia on ilmeinen, jos on kysymyksessä matemaattinen tehtävä. Voimmeko seurata jotakin laskutoimitusta ellemme suorita sitä uudelleen omalta osaltamme. Käsitämmekö jonkin ongelman ratkaisua muuten kuin vuorostamme ongelman ratkaisemalla? Laskutoimitus on kirjoitettu tauluun, ratkaisu on painettu kirjaan tai esitetty ääneen, mutta näkemämme numerot ovat pelkkiä tienviittoja, joihin vilkaisemme saadaksemme varmuuden siitä, ettemme ole eksyksissä; lukemamme tai kuulemamme lauseet saavat täyden merkityksen vasta kun kykenemme ne itse uudelleen keksimään, niin sanoaksemme luomaan ne uudestaan esittämällä omin neuvoin niiden sisältämän matemaattisen totuuden. Näkemämme tai kuulemamme todistelun kestäessä olemme pitkin matkaa poimineet vihjeitä, valinneet kiintopisteitä. Olemme siirtyneet näistä näkö- tai kuulokuvista abstraktisiin suhdemielteisiin. Tähtien sitten viimeksi mainituista mielteistä me kehittelemme ne kuvitelluiksi sanoiksi, jotka liittyvät luettuihin tai kuultuihin sanoihin ja peittävät ne.
Mutta eikö niin ole laita kaiken älyllisen tulkitsemistyön? Toisinaan luulotellaan lukemisen tai kuulemisen tapahtuvan siten, että nojaudumme näkemiimme tai kuulemiimme sanoihin kohoten jokaisesta vastaavaan abstraktiseen mielteeseen ja liittäen sitten nämä eri mielteet toisiinsa. Sanojen lukemisen ja kuulemisen kokeellinen tutkimus osoittaa, että tapahtuma on aivan toisenlainen. Ensinnäkin: se, mitä sujuvasti lukiessamme sanasta näemme, supistuu varsin vähiin, muutamiin kirjaimiin, — tai vieläkin vähempään: muutamiin perusviivoihin tai luonteenomaisiin piirteisiin. Cattellin, Goldscheiderin ja Müllerin sekä Pillsburyn kokeet (joita tosin ovat kritikoineet Erdmann ja Dodge) näyttävät tässä kohden ratkaisevilta. Yhtä opettavaisia ovat Bagleyn suorittamat puheen kuulemista koskevat kokeet, jotka selvästi osoittavat, että me kuulemme ainoastaan osan lausutuista sanoista. Jokainen meistä on muuten, kaikesta tieteellisestä kokemuksesta riippumatta, voinut todeta, kuinka mahdotonta on selvästi havaita vieraan kielen sanoja. Muokkaamattomat näkö- ja kuulovaikutelmat antavat meille sellaisissa tapauksissa pelkkiä tukikohtia, tai paremmin sanoen: piirtävät kehyksen, jonka me muistimme avulla täytämme. Selittäisimme aivan väärin tunnistamisen mekanismin, jos otaksuisimme ensin näkevämme ja kuulevamme ja sitten, havainnon synnyttyä, lähentävämme sitä samankaltaiseen muistoon voidaksemme sen tunnistaa. Todellisuudessa juuri muisto saa meidät näkemään ja kuulemaan; havainto sinänsä olisi kykenemätön herättämään kaltaistansa muistoa, koska siihen vaadittaisiin, että se, havainto, olisi jo muotoutunut ja esiintyisi riittävän täydellisenä, mutta sepä ei voikaan muuttua täydelliseksi havainnoksi eikä saada selvää muotoa muuten kuin muiston avulla, joka kytkeytyy siihen toimittaen sille suurimman osan sen ainesta. Mutta jos kerran on niin laita, täytyy ennen kaikkea merkityksen meitä opastaa, kun sommittelemme uudelleen muotoja ja ääniä. Se, mitä näemme lukemastamme ja kuulemme puhutusta lauseesta, on välttämätön vähin määrä, jotta voimme sijoittua vastaavien mielteiden järjestykseen; lähtien sitten mielteistä, ts. abstraktisista suhteista, me aineellistamme ne mielikuvituksessamme hypoteettisiksi sanoiksi, jotka yrittävät peittää sitä, minkä näemme tai kuulemme. Älyllinen tulkinta, ymmärtäminen, on niinmuodoin todellisuudessa uudelleensommittelua. Ensimmäinen kosketus kuvaan määrää suunnan abstraktiselle ajatukselle, joka sitten kehittyy mielikuviksi. Ne vuorostaan liittyvät havaintokuviin, seuraavat niiden jälkiä, pyrkivät niitä peittämään. Milloin se täysin onnistuu, tulee havainto täydellisesti ymmärretyksi.
Älyllinen tulkitsemistyö on liian helppoa, kun kuulemme puhuttavan omaa kieltämme, koska meillä on aikaa jakaa puhe eri vaiheisiinsa. Sitävastoin tajuamme työn varsin selvästi, kun keskustelemme vieraalla kielellä, jota emme täysin hallitse. Silloin havaitsemme, että selvästi kuulemamme äänet ovat tukikohtia, että paneudumme alun pitäen, kuulemamme nojalla, enemmän tai vähemmän abstraktiseen mielteiden järjestykseen, ja että liikumme, tuohon älylliseen vireeseen tultuamme, merkityksen tajuttuamme, kohti ääniaistimuksia. Jotta ymmärtäminen olisi täydellinen, täytyy yhteenliittymisen tapahtua.
Olisiko muuten ollenkaan käsitettävissä, että ymmärtäminen kävisi päinsä, jos tosiaankin siirtyisimme sanoista käsitteisiin? Lauseen sanoilla ei ole ehdotonta merkitystä. Jokainen niistä saa erikoista merkitysvivahdusta sekä edelliseltänsä että seuraavaltansa. Kaikki lauseen sanat eivät myöskään kykene herättämään itsenäistä, kuvaa tai käsitettä. Monet niistä ilmaisevat niitä ainoastaan sen nojalla, mikä sija niillä on lauseen kokonaisuudessa ja miten ne liittyvät lauseen muihin sanoihin. Äly, joka lakkaamatta liikkuisi sanasta käsitteeseen, olisi alinomaa neuvoton ja niin sanoakseni harhaileva. Älyäminen voi olla vakavaa ja varmaa ainoastaan, jos lähtökohtanamme on otaksuttu, hypoteettisesti sommiteltu merkitys, jos siitä laskeudumme todella havaitsemiimme sanakatkelmiin, jos lakkaamatta niihin nojaudumme ja käyttelemme niitä pelkkinä viittoina, joiden on merkittävä älyn noudatteleman tien erikoinen käyräviiva kaikkine mutkinensa.
En voi ryhtyä tässä käsittelemään aistimuksellisen tarkkaavaisuuden ongelmaa. Uskon kumminkin, että tahallinen tarkkaavaisuus, se, johon liittyy tai voi liittyä ponnistuksen tunto, eroaa konemaisesta tarkkaavaisuudesta juuri siinä, että se saa liikkeelle eri tajunnantasoissa esiintyviä psyykillisiä elementtejä. Konemaiseen tarkkaavaisuuteen sisältyy selvälle havaitsemiselle edullisia liikkeitä ja asenteita, jotka vastaavat epäselvän havainnon kutsuun. Sitävastoin ei näytä milloinkaan olevan tahallista tarkkaavaisuutta ilman »ennakkohavaintoa», käyttääkseni Lewesin sanaa, ts. ilman miellettä, joka on toisinaan ennakoitu kuva, toisinaan taas jotakin abstraktisempaa — hypoteesi, joka koskee sen merkitystä, mitä olemme havaitsemassa ja tämän havainnon mahdollista suhdetta eräisiin aikaisemman kokemuksen elementteihin. Tarkkaavaisuuden häilynnän todellisesta merkityksestä on esitetty erilaisia mielipiteitä. Toiset arvelevat ilmiötä alkuperältänsä sentraaliseksi, toiset perifeeriseksi. Mutta vaikka emme omaksuisikaan ensin mainittua käsityskantaa, näyttää kuitenkin siltä, että on kiinnitettävä siihen huomiota ja myönnettävä tarkkaavaisuuden edellyttävän eräänlaista keskuksesta käsin tapahtuvaa, kohti havaintoa laskeutuvien kuvien projisointia. Siten selittyisi tarkkaavaisuuden vaikutus, käsitettiinpä se, kuten eräät tutkijat väittävät, kuvan intensiivisyyden lisäämiseksi tai sen kirkastamiseksi ja selventämiseksi. Olisiko tarkkaavaisuuden rikastuttava vaikutus havaintoon käsitettävissä, ellei muokkaamaton havainto tällöin olisi pelkkä mieleennostatusväline, varsinkin muistiin kohdistuva kutsu? Eräiden osien muokkaamaton havainto herättää kaavamaisen kuvan kokonaisuudesta ja samalla osien keskinäisestä suhteesta. Kehitellen tuota kaavaa muistikuviksi yritämme saada nämä muistikuvat yhtymään havaintokuviin. Ellei se meille onnistu, siirrymme toiseen kaavamaiseen mielteeseen. Tämän työn positiivisena, hyödyllisenä puolena on aina siirtyminen kaavasta havaintokuvaan. Ymmärtämisen, käsittämisen, tarkkaamisen älyllinen ponnistus on niinmuodoin liikuntoa »dynaamisesta kaavasta» kohti sitä kuvaa, joka kehittelee sen havainnolliseksi. Se on alinomaista havaittujen esineiden mieleen johdattamien abstraktisten suhteiden muuttamista konkreettisiksi kuviksi, jotka voivat täysin vastata noita esineitä. Tosin ei ponnistuksen tuntoa aina ilmene tässä tapahtumassa. Saamme kohta nähdä, minkä erikoisen ehdon tapahtuma täyttää, kun siihen liittyy ponnistus. Mutta ainoastaan tämänlaatuisen kehittelyn aikana älyllinen ponnistus tulee tajutuksi. Älyllisen ponnistuksen tunto syntyy kaavasta kuvaan siirryttäessä.
* * * * *
On vielä todennettava tämä laki älyllisen ponnistuksen korkeimmissa muodoissa: tarkoitan keksinnän ponnistusta. Kuten Ribot on huomauttanut, on kuvitteellinen luova työ probleeman ratkaisemista. Mutta miten olisi probleema ratkaistavissa muuten kuin otaksumalla se ennakolta ratkaistuksi? Keksijä, sanoo Ribot, kuvittelee mielessään ihannetta, ts. jotakin saavutettavaa tarkoitusperää, ja tutkistelee sitten, kuinka ainesosat on koottava, jotta tarkoitusperä todellakin saavutettaisiin. Hän siirtyy hyppäyksellä täydelliseen tulokseen, päämäärään, jonka toteuttaminen on kysymyksessä: koko keksintäponnistus on silloin yritystä luoda umpeen se juopa, jonka yli on hypännyt, ja päästä uudelleen samaan päämäärään noudattelemalla tällä kertaa sitä toteuttamaan suunniteltujen välineiden katkeamatonta johtolankaa. Mutta miten käy päinsä tajuta päämäärä ilman välineitä, kokonaisuus ilman osia? Se ei voi tapahtua kuvan muodossa, koska kuva, joka näyttäisi koituvan vaikutuksen, osoittaisi samalla, vieläpä itseensä kuvaan sisältyvinä ne välineet, joiden avulla tarkoitus saavutetaan. Niinmuodoin meidän on pakostakin myönnettävä, että kokonaisuus ilmenee kaavana ja että keksintä merkitsee nimenomaan kaavan kuvaksi muuttamista.