Keksijä, joka tahtoo sommitella jonkin koneen, kuvittelee mielessään suoritettavan työn tulosta. Työn abstraktinen muoto herättää hänen mielessään hapuilujen ja kokeilujen nojalla ensinnä niiden eri osaliikkeiden konkreettisen muodon, jotka toteuttavat kokonaisliikunnon, sitten niiden kappaleiden ja kappaleyhdistelmäin muodot, jotka kykenevät luomaan nuo osaliikkeet. Juuri tällä hetkellä tapahtuu keksintä: kaavamainen mieltäminen on muuttunut kuvalliseksi. Kirjailijalla, joka rakentaa romaania, dramaatikolla, joka kehittelee henkilöitä ja tilanteita, säveltäjällä, joka sepittää sinfoniaa, ja runoilijalla, joka sommittelee oodia, on kaikilla mielessään aluksi jotakin yksinkertaista ja abstraktista, niin sanoakseni ruumiitonta. Mitä säveltäjään tai runoilijaan tulee, on kysymyksessä jokin uusi vaikutelma, joka on kehitettävä säveliksi tai kuviksi. Romaanikirjailijan tai dramaturgin asiana taas on kehitellä jokin väitelmä tapahtumiksi, aineellistaa jokin tunne, yksilöllinen tai sosiaalinen, eläviksi henkilöiksi. Työ tapahtuu kokonaiskaavan nojalla, ja tulos on saavutettu, kun saavutetaan selvä kuva eri aineosista. Paulhan on mitä mielenkiintoisimpien esimerkkien nojalla osoittanut, miten kirjallinen keksintätyö liikkuu »abstraktisesta konkreettiseen», tai ylimalkaan kokonaisuudesta osiin ja kaavasta kuvaan.
Kaava ei muuten suinkaan pysy muuttumattomana koko tapahtuman kestäessä. Sitä muovailevat ne kuvat, joilla se pyrkii itseänsä täyttämään. Toisinaan ei alkuperäisestä kaavasta ole enää jälkeäkään lopullisessa kuvassa. Sitä mukaa kuin keksijä todella sommittelee koneensa yksityiskohtia, hän jättää sikseen osan siitä, mitä alkujaan oli aikonut saavuttaa, tai saavuttaa sen sijaan jotakin muuta. Samaten vaikuttavat romaanikirjailijan ja runoilijan hahmottelemat henkilöt siihen aatteeseen tai tunteeseen, jota niiden on määrä ilmaista. Varsinkin siinä on sijaa arvaamattomalle; sen sopii sanoa piilevän siinä liikkeessä, jonka nojalla kuva kääntyy takaisin kaavaan päin sitä muuttaen tai sen kokonaan poistaen. Mutta varsinainen ponnistus tapahtuu aina sillä muuttumattomalla tai vaihtuvalla uralla, joka johtaa kaavasta sitä täyttäviin kuviin.
Kaava ei myöskään aina käy nimenomaisesti kuvan edellä. Ribot on osoittanut, että tulee erottaa kaksi luovan mielikuvituksen muotoa, intuitiivinen ja harkitseva. »Ensin mainittu siirtyy kokonaisuudesta yksityiskohtiin… jälkimmäinen yksityiskohdista epämääräisenä häämöttävään kokonaisuuteen. Se lähtee katkelmasta, joka toimii houkuttimena ja käy vähitellen yhä täydellisemmäksi… Kepler oli uhrannut osan elämäänsä eriskummallisten hypoteesien kokeilemiseen, kunnes eräänä päivänä keksi Marsin elliptisen radan: silloin koko hänen aikaisemmin suorittamansa työ hahmoutui ja koostui järjestelmäksi.» Toisin sanoen: yhtä ainoata jäykkäpiirteistä kaavaa, josta saa heti selvän käsityksen, voi korvata joustava ja muuttuva kaava, jonka ääriviivoja henki ei suostu lopullisesti piirtämään, vaan jättää päätöksensä riippumaan niistä kuvista, joita kaavan on vedettävä puoleensa saadakseen havainnollisen ilmauksen. Mutta olipa kaava kiinteä tai liikkuva, joka tapauksessa ilmenee älyllisen ponnistuksen tunto kaavan kehittyessä kuviksi.
Lähentämällä näitä päätelmiä edellisiin päädymme kaavaan, joka edustaa älyllistä työtä, ts. henkistä liikuntoa, johon eräissä tapauksissa voi liittyä ponnistuksen tunto: Älyllinen työ merkitsee mielteen kuljettamista läpi eri tajunnantasojen abstraktisesta konkreettiseen, kaavasta kuvaan päin liikkuen. Vielä on selvitettävä, missä erikoisissa tapauksissa tämä hengen liikunto (johon kenties aina sisältyy ponnistuksen tunnetta, mutta usein niin heikkoa tai niin tuttua, ettei sitä voi selvästi havaita) herättää meissä selvän tietoisuuden älyllisestä ponnistuksesta.
Tuohon kysymykseen vastaa yksinkertainen terve järki, että ponnistusta, ja samalla työtä, on olemassa silloin, kun tehtävä on vaikea. Mutta mistä merkistä tunnemme tehtävän vaikeuden? Siitä, ettei työ »suju itsestänsä», siitä, että koemme vastusta tai kohtaamme esteitä, sanalla sanoen siitä, että päämäärän saavuttamiseen kuluu aikaa enemmän kuin tahtoisimme. Ponnistus merkitsee aina hidastumista ja viivytystä. Toisaalta voisi kytkeytyä kaavaan ja odottaa kuvaa rajattoman kauan, voisi rajattomasti hidastuttaa työtä tulematta niin ollen tietoiseksi ponnistuksesta. Odotusajan täytyy niinmuodoin olla jollakin tavoin täynnä, ts. siinä täytyy seurata toisiansa joidenkin aivan erikoisella tavalla erilaisten tilojen. Millaisia ne tilat ovat? Me tiedämme, että siinä tulee kysymykseen kaavasta kuviin siirtyminen ja että henki on työssä ainoastaan muuttaessaan kaavaa kuviksi. Niitä tiloja, joiden läpi se kulkee, on siis vastaamassa yhtä monta kuvien tekemää yritystä päästä kytkeytymään kaavaan, tai, ainakin eräissä tapauksissa, yhtä monta kaavassa tapahtuvaa muutosta, joiden tarkoituksena on saada toteutumaan vaihtuminen kuviksi. Tästä aivan erikoisesta epäröinnistä on älyllisen ponnistuksen luonteenomainen tuntomerkki löydettävä.
On parasta, että otan tässä käytäntöön Deweyn ponnistuksen psykologiaa käsittelevässä tutkielmassaan esittämän mielenkiintoisen ja terävän ajatuksen, joka on sovellettavissa ylempänä kehittelemiini näkökantoihin. Deweyn mukaan on ponnistusta olemassa aina silloin, kun käyttelemme aikaisemmin hankittuja tottumuksia jonkin uuden harjoituksen oppimiseen. Mitä erikoisesti ruumiinharjoituksiin tulee, on selvää, ettemme voi niitä oppia muuten kuin käyttelemällä tai muuttelemalla eräitä liikkeitä, joihin olemme jo tottuneet. Mutta vanha tottumus on yhä olemassa ja vastustaa sitä uutta tottumusta, jonka aiomme sen avulla omaksua. Ponnistus ilmaisee vain molempien, sekä erilaisten että samanlaisten, tottumusten kesken tapahtuvaa taistelua.
Minä ilmaisen tuon ajatuksen puhuen kaavoista ja kuvista ja sovellutan sen tässä uudessa muodossaan ruumiilliseen ponnistukseen, jota mainittu tutkija ennen kaikkea pitää silmällä. Saamme siten nähdä, eivätkö ruumiillinen ja älyllinen ponnistus tässä valaise toisiansa.
Miten menettelemme tahtoessamme omin neuvoin oppia jonkin monimutkaisen harjoituksen, esimerkiksi tanssin? Ensinnäkin me katselemme, kuinka toiset tanssivat. Siten saamme näköhavainnon valssin liikesarjasta — jos kysymyksessä on valssin tanssiminen. Tämän havainnon me painamme muistiimme, ja siitä lähtien on päämääränämme saada jalkamme suorittamaan liikkeitä, jotka herättävät silmissämme samanlaisen vaikutelman kuin muistimme säilyttämä. Mutta mikä olikaan tuo muistiin painamamme vaikutelma? Sanommeko sen selvästi ja täydellisesti kuvaavan valssin liikkeitä? Jos niin sanoisimme, myöntäisimme samalla olevan mahdollista täsmällisesti havaita tanssin liikkeet, vaikka ei itse osaakaan tanssia. Mutta jos onkin ilmeistä, että tanssin oppimiseksi on ensinnä nähtävä, miten toiset sen suorittavat, on toisaalta varmaa, ettei sitä kunnollisesti näe, yksityiskohdittain eikä kokonaisuudessakaan, ennenkuin on itse jossakin määrin tottunut tanssimaan. Se kuva, jota käyttelemme, ei siis olekaan täsmällinen näkökuva. Se ei ole täsmällinen, koskapa se vaihtelee ja varmenee sen opin aikana, jota sen on määrä ohjata; se ei ole myöskään ilmeinen näkökuva, sillä kun se täydellistyy oppiajan kestäessä, ts. sitä mukaa kuin hankimme asiaankuuluvia liikunnallisia kuvia, niin tämä tapahtuu siten, että sen itsensä herättämät, mutta sitä täsmällisemmät liikunnalliset kuvat valtaavat sen, pyrkivätpä vielä sen syrjäyttämäänkin. Hyödylliseltä puoleltansa ei tämä mielle oikeastaan ole puhtaasti motorinen enempää kuin puhtaasti visuaalinenkaan; se on kumpaakin lajia, sillä se kuvaa suoritettavan liikkeen peräkkäisten vaiheiden välisiä, varsinkin ajallisia suhteita. Sellainen erittäinkin suhteita kuvaileva mielle muistuttaa suuressa määrin sitä, mitä ylempänä nimitin kaavaksi.
Asianlaita on niin, että me alamme osata tanssia vasta kun täydelliseksi oletettu kaava on saanut ruumiimme suorittamaan ne peräkkäiset liikkeet, joiden mallina se on. Toisin sanoen: kaavan, joka yhä abstraktisemmin edustaa suoritettavaa liikettä, tulee täyttyä kaikilla niillä liikuntoaistimuksilla, jotka vastaavat liikkeen suorittamista. Se voi tämän tehdä ainoastaan herättämällä yksitellen näitä aistimuksia vastaavat mielteet eli kokonaisliikettä muodostavien alkeellisten osaliikkeiden »kinesteettiset kuvat» käyttääkseni Bastianin ehdottamaa nimitystä: sitä mukaa kuin nämä liikuntoaistimusten muistot heräävät eloon, ne muuttuvat todellisiksi liikunta-aistimuksiksi ja samalla suoritetuiksi liikkeiksi. Joka tapauksessa meillä täytyy olla nuo liikunnalliset kuvat. Toisin sanoen: jotta voimme hankkia monimutkaisen liikuntatottumuksen, esimerkiksi sen, joka tulee kysymykseen valssissa, meidän täytyy jo vallita niitä alkeellisia liikkeitä, joista valssi on kokoonpantu. Itse asiassa onkin helppo havaita, että ne liikkeet, joita käyttelemme oppiessamme tanssimaan valssia, ovat samat, joihin tavallisesti turvaudumme kävellessämme, kohottautuessamme varpaillemme, pyörähtäessämme. Me emme kumminkaan käyttele niitä sellaisinansa. Niitä on muokattava enemmän tai vähemmän, taivutettava jokainen valssin yleisen liikkeen suuntaan ja ennen kaikkea yhdistettävä ne uudella tavalla. Niin muodoin on toisaalla uuden kokonaisliikkeen kaavamainen mielle, toisaalla kinesteettiset kuvat vanhoista liikkeistä, jotka ovat samoja tai samanlaisia kuin ne alkeelliset liikkeet, joiksi kokonaisliikunta on eritelty. Valssin oppiminen merkitsee sitä, että nämä erilaiset, jo aikaisemmin hankitut kinesteettiset kuvat saadaan uuteen järjestykseen, joka tekee niille mahdolliseksi yhdessä kytkeytyä kaavaan. Tässä on jälleen kysymyksessä kaavan kehitteleminen kuviksi. Mutta vanha ryhmitys vastustelee uutta järjestystä. Kävelytottumus, esimerkiksi, haittaa tanssiyrityksiä. Kävelemisen kinesteettinen kokonaiskuva estää meitä heti muodostamasta kävelemisen alkeellisista kinesteettisistä kuvista ja muista asiaankuuluvista kuvista tanssin kinesteettistä kokonaiskuvaa. Tanssin kaava ei voi heti kohta täyttyä sopivilla kuvilla. Eikö tämä viivytys, joka aiheutuu siitä, että kaavan on välttämättä luotava monenlaisille alkeellisille kuville uusi keskinäinen modus vivendi, minkä useissa tapauksissa saavat aikaan myöskin kaavassa tapahtuvat, sen kuviksi kehittymistä edistävät muutokset — eikö tämä omalaatuinen viivytys, jonka muodostavat haparoimiset, hyödylliset tai hyödyttömät yritykset, kuvien sopeutuminen kaavaan ja kaavan sopeutuminen kuviin, kuvien väliset interferenssi- ja kerrostumistapahtumat — eikö tämä viivytys mittaa kiusallisen kokeilun ja vaivattoman suorituksen, harjoituksen oppimisen ja itse harjoituksen välimatkaa?
On helppo havaita, että asianlaita on samoin kaikessa oppimis- ja käsittämisponnistuksessa, sanalla sanoen: kaikessa älyllisessä ponnistuksessa. Mitä muistamisponnistukseen tulee, olen osoittanut sen tapahtuvan kaavasta kuvaan siirryttäessä. Mutta on tapauksia, joissa kaava kehittyy välittömästi kuvaksi, koska tarjoutuu yksi ainoa kuva sitä tehtävää täyttämään. On toisia, joissa monet toisiinsa verrattavissa olevat kuvat esiintyvät toistensa kilpailijoina. Milloin useita eri kuvia on ehdolla, ei tavallisesti yksikään niistä täytä ehdottomasti kaavan vaatimuksia. Senvuoksi voi sellaisissa tapauksissa kaavan olla pakko muuttua voidakseen kehittyä kuviksi. Niinpä kun tahdon palauttaa mieleeni jonkin erisnimen, turvaudun aluksi siihen yleiseen vaikutelmaan, joka on minuun jäänyt; se toimii »dynaamisena kaavana». Kohta johtuu mieleeni erilaisia alkeellisia kuvia, jotka vastaavat esimerkiksi eräitä aakkosten kirjaimia. Kirjaimet yrittävät joko yhteen liittymällä tai työntymällä toistensa sijaan kaikin tavoin järjestyä kaavan vihjeiden mukaisesti. Työn kestäessä osoittautuu kuitenkin usein mahdottomaksi päästä mihinkään kelvolliseen järjestykseen. Siitä johtuu kaavan asteittainen muuttuminen, jota vaativat kuvat, samat kuvat, jotka kaava on saanut hereille ja jotka kaikesta huolimatta voivat vuorostansa varsin hyvin joutua muuttumaan, jopa häviämäänkin. Mutta järjestyivätpä kuvat vain keskenänsä tai olipa niiden suostuttava molemminpuolisiin myönnytyksiin, joka tapauksessa sisältyy mieleenpalauttamisponnistukseen kaavan ja kuvien pitkä välimatka ja asteittainen läheneminen. Mitä enemmän edestakaisinliikkumista, häilymistä, taistelua ja sovinnonhieromista tämä läheneminen vaatii, sitä selvemmäksi käy ponnistuksen tunto.