Nämä tapahtumat eivät ole missään muualla niin ilmeisiä kuin keksinnän aiheuttamassa ponnistuksessa. Siinä meillä on selvä tunto järjestymismuodosta, joka tosin on muuttuvainen, mutta aikaisempi kuin ne aineosat, joiden on järjestyttävä, lisäksi aineosien itsensä välillä tapahtuvasta kilpailusta ja vihdoin, jos keksintö saavuttaa tarkoituksensa, tasapainosta, joka on muodon ja aineen vastavuoroista toisiinsa sopeutumista. Kaava esiintyy erilaisena eri vaiheissa, mutta pysyy kumminkin aina suhteellisen täsmällisenä, ja kuvien asia on mukautua siihen — ikäänkuin olisi kysymyksessä pyöreä kautsulevy, jota venytetään yhtaikaa eri suuntiin, jotta saataisiin se mukautumaan jonkin monikulmion geometriseen muotoon. Kautsu yleensä kutistuu toisista kohdista sitä mukaa kuin sitä toisista venytetään. Työ on suoritettava useassa erässä, onpa kenties vielä työn kestäessä muutettava monikulmiolle alun pitäen määrättyä muotoa. Niin on laita keksimisponnistuksen riippumatta siitä, tapahtuuko se muutamassa silmänräpäyksessä vai vaatiiko se vuosikausia.
Miten lieneekään: onko tuo kaavan ja kuvan välillä tapahtuva edestakaisinliikkuminen, onko tuo yhteenliittyvien tai kaavaan pääsemisestä keskenänsä kamppailevien kuvien leikki, sanalla sanoen tuo mielteiden omalaatuinen liikehdintä olennaisena osana kokemassamme ponnistuksen tunnossa? Jos se ilmenee aina, kun koemme älyllisen ponnistuksen tuntoa, jos se taas on poissa tämän tunnon puuttuessa, voimmeko myöntää, ettei se ilmene suotta tunnossa itsessänsä? Mutta toisaalta: kuinka voisikaan mielteiden leikki, kuvien liike, olla jonkin tunnon aineosana? Nykyaikainen sielutiede on taipuvainen hajottamaan perifeerisiksi aistimuksiksi kaiken sen, mikä tunteessa on tunteenomaista. Ja vaikka emme menisikään niin pitkälle, näyttää kuitenkin siltä, ettei mielenliikutus ole älypuolisista tekijöistä johdettavissa. Mikä on niinmuodoin kaikkea älyllistä ponnistusta värittävän tunteenomaisen vivahduksen ja analyysin siitä löytämän erikoislaatuisen mielteiden leikin välillä vallitseva todellinen suhde?
Myönnän mielelläni, että tarkkaavaisuudessa, harkinnassa ja älyllisessä ponnistuksessa yleensä kokemamme mielenliikutus on perifeerisiksi aistimuksiksi hajotettavissa. Mutta siitä ei seuraa, ettei se »mielteiden leikki», jonka merkitsimme älyllisen ponnistuksen luonteenomaiseksi tuntomerkiksi, ole mielenliikutuksessa tunnettavissa. Riittää, kun myönnetään, että aistimusten leikki vastaa mielteiden leikkiä, vastaa sitä kuin kaiku, mutta toisessa äänilajissa. Tämä on sitäkin helpompi käsittää, kun todellisuudessa ei ole kysymyksessä mikään mielle, vaan mielteiden liikehdintä, mielteiden välinen kamppailu tai interferenssi. Voi varsin hyvin käsittää, että näillä henkisillä värähdyksillä on aistimukselliset rinnakkaissävelensä. Voi käsittää, että älyn epäröinti jatkuu ruumiillisen levottomuuden muodossa. Älyllisen ponnistuksen luonteenomaiset aistimukset näyttävät ilmaisevan tätä neuvottomuuden ja levottomuuden tilaa. Eikö sopisi ylimalkaisesti sanoa, että ne perifeeriset aistimukset, joita erittelyn avulla tunneliikunnasta keksitään, ovat aina suuremmassa tai pienemmässä määrin niiden mielteiden vertauskuvia, joihin tunneliikunta liittyy ja joista se johtuu? Me taivumme ulkonaisesti »näyttelemään» ajatuksiamme, ja tapahtuvan näyttelemisen tajunta kimmahtaa takaisin ajatukseen. Siitä tunneliikunta, jonka keskuksena yleensä on jokin mielle mutta jossa ovat nähtävissä varsinkin ne aistimukset, jotka muodostavat mielteen jatkon. Aistimukset ja mielle muuten liittyvät tässä toisiinsa niin katkeamattomasti, että on mahdotonta sanoa, mihin toinen päättyy ja mistä toiset alkavat. Keskivälille sijoittuva tajunta korottaa niin ollen tunnon omalaatuiseksi, aistimuksen ja mielteen väliseksi tilaksi. Tyydyn kuitenkin vain viittaamaan tähän seikkaan.
* * * * *
Lopuksi on vielä osoitettava, että tämä henkistä ponnistusta koskeva käsitys selittää tärkeimmät älyllisen työn vaikutukset ja että se samalla on lähinnä tosiasiain selvää ja yksinkertaista toteamista, kauimpana kaikesta teoriasta.
Kaikki myöntävät ponnistuksen selventävän ja täsmällistyttävän miellettä. Mielle on epäilemättä sitä selvempi, mitä suurempi määrä yksityiskohtia siinä voidaan havaita, ja sitä täsmällisempi, mitä paremmin se erotetaan ja eristetään kaikista muista. Mutta jos henkisen ponnistuksen muodostaa sarja toimintoja ja vastatoimintoja kaavan ja kuvien välillä, on ymmärrettävissä, että tämä sisäinen liike päätyy toisaalta paremmin eristämään miellettä, toisaalta varustamaan sitä runsaammalla sisällöllä. Mielle eristyy kaikista muista, koska organisoiva kaava hylkää ne kuvat, jotka eivät kykene sitä kehittelemään luoden siten todellista yksilöllisyyttä tajunnan aktuaaliseen sisältöön. Toisaalta se täyttyy yhä lukuisammilla yksityisseikoilla, koska kaava kehittyessään imee itseensä kaikki ne muistot ja kuvat, jotka se voi itseensä sulattaa. Niinpä, kuten ylempänä sanoin, näyttää siinä verraten yksinkertaisessa älyllisessä ponnistuksessa, jonka muodostaa jonkin havainnon tarkkaaminen, muokkaamaton havainto aluksi johtavan mieleen hypoteesin, jonka on määrä se selittää, ja tämä kaava vetää sitten puoleensa monia muistoja, jotka se kokee saada yhtymään yhdeksi määrättyjen havainnon osien kanssa. Silloin havainto saa voitoksensa kaikki kuvien muiston herättämät yksityisseikat samalla eroten toisista havainnoista sen yksinkertaisen nimilipun nojalla, jota kaava on tavallansa alkanut siihen kiinnittää.
Tarkkaavaisuutta on nimitetty eräänlaiseksi monoideismin tilaksi. Toisaalta on huomautettu, että henkisen tilan rikkaus on verrannollinen sen ilmaisemaan ponnistukseen. Nämä eri näkökannat ovat helposti saatettavissa sopusointuun. Kaikessa älyllisessä ponnistuksessa on suuri joukko havaittavia tai piileviä kuvia, jotka työntelevät toisiansa ja tungeksivat päästäkseen kaavaan. Mutta koska kaava on suhteellisen muuttumaton, ovat ne monet kuvat, jotka pyrkivät sitä täyttämään, joko samankaltaisia tahi keskenänsä rinnastettuja. Henkistä ponnistusta on niinmuodoin vain siinä, missä on älyllisiä aineosia järjestymässä. Tässä mielessä kaikki henkinen ponnistus on monoideismiin taipumista. Mutta se ykseys, jota kohden henki silloin on kulkemassa, ei ole abstraktista, kuivaa ja tyhjää ykseyttä. Se on suurelle organisoitujen elementtien joukolle yhteisen »johtavan idean» ykseys. Se on elämän itsensä ykseys.
Tämän ykseyden olemuksen väärinkäsittämisestä ovat johtuneet tärkeimmät älyllistä ponnistusta koskevaan kysymykseen liittyvät vaikeudet. Mainittu ponnistus epäilemättä »keskittää» henkeä ja saa sen kohdistumaan »yhteen ainoaan» mielteeseen. Mutta siitä, että jokin mielle on yksi, ei suinkaan johdu, että se on yksinkertainen mielle. Se voi päinvastoin olla monimutkainen, ja olemme nähneet, että henkisen ponnistuksen kestäessä aina ilmenee monimutkaisuutta, vieläpä että juuri se on älyllisen ponnistuksen luonteenomainen tuntomerkki. Senvuoksi olen uskonut voivani selittää älyn ponnistuksen, loittonematta älyn piiristä, jonkinlaisena älyllisten elementtien kesken tapahtuvana yhteenliittymis- ja interferenssi-ilmiönä. Jos sitävastoin sekoitetaan toisiinsa ykseys ja yksinkertaisuus, jos kuvitellaan älyllisen ponnistuksen voivan kohdistua yksinkertaiseen mielteeseen ja säilyttää sen yksinkertaisena, niin minkä nojalla erotetaan mielle, kun se on työläs, samasta mielteestä sen ollessa helppo, ja minkä nojalla eroaisi silloin älyllisen jännityksen tila älyllisen lauenneisuuden tilasta? Silloin täytyisi eroa etsiä mielteen itsensä ulkopuolelta. Täytyisi otaksua sen joko piilevän mielteen affektiivisessa säestyksessä tai johtuvan älyn kehään kuulumattoman »voiman» väliintulosta. Sellainen affektiivinen säestys ja sellainen käsittämätön voimanlisä eivät kykene kumpikaan selittämään, miksi älyllinen ponnistus on tehokas. Kun tämä tehtävä tulee kysymykseen, on tarkoin syrjäytettävä kaikki, mikä ei ole miellettä, ryhdyttävä tarkastelemaan miellettä itseänsä, etsittävä sitä sisäistä ominaisuutta, joka erottaa pelkästään passiivisen mielteen samasta mielteestä, kun siihen liittyy ponnistusta. Silloin epäilemättä havaitaan, että mielle on yhdysperäinen ja etteivät mielteen aineosat molemmissa tapauksissa ole samassa suhteessa toisiinsa. Mutta jos kerran sisäinen kokoonpano on erilainen, miksi niinmuodoin etsimmekään älyllisen ponnistuksen luonteenomaista tunnusmerkkiä muualta kuin tästä eroavaisuudesta? Koska kuitenkin on lopulta tuo eroavaisuus tunnustettava, miksi emme tee sitä heti alkaessamme? Ja jos mielteen aineosien sisäinen liike selittää sekä älyllisen ponnistuksen työläyden että sen tehokkuuden, miksi emme pitäisi liikettä älyllisen ponnistuksen varsinaisena ytimenä?
Väitetään kenties, että siten vaadin kaavan ja kuvan kaksinaisuutta sekä toisen elementin vaikutusta toiseen?
Ensinnäkään ei se kaava, josta puhun, ole mitenkään salaperäinen, eipä edes hypoteettinenkaan. Siihen ei myöskään sisälly mitään sellaista, mikä voisi loukata sielutiedettä, joka — suoraan vaatimatta kaikkia mielteitä kuvina käsiteltäviksi — on tottunut määrittelemään kaikki mielteet vertaamalla niitä kuviin, todellisiin tai mahdollisiin. Psyykillinen kaava, sellaisena kuin sitä olemme tässä tutkielmassa pitkin matkaa tarkastelleet, on epäilemättä määriteltävissä todellisten tai mahdollisten kuvien nojalla. Se on kuvien odottamista, älyllinen asenne, jonka tehtävänä on toisella kertaa jonkin määrätyn kuvan palauttaminen, kuten muistin ollessa kysymyksessä, toisella kertaa taas pitkä- tai lyhytaikaisen leikin järjestäminen niiden kuvien kesken, jotka voivat siihen kytkeytyä, kuten on laita luovassa mielikuvituksessa. Se on avoimessa tilassa samaa kuin kuva suljetussa. Se esittää kehittymisen tilassa, dynaamisesti, minkä kuvat näyttävät meille aivan valmiina staattisessa tilassa. Oltuaan läsnä ja toimivana kuvien herättämistyössä se himmenee ja häviää esiinnousseiden kuvien taakse, tehtävänsä täytettyänsä. Selväpiirteinen kuva esittää sitä, mikä on ollut. Äly, joka käyttelisi ainoastaan tällaisia kuvia, kykenisi ainoastaan alkamaan uudelleen menneisyytensä sellaisenaan tai ottamaan sen jähmettyneet ainesosat kootakseen ne uuteen järjestykseen ikäänkuin mosaiikkikappaleet. Notkea äly, joka kykenee käyttelemään hyväkseen entistä kokemustansa taivuttelemalla sitä nykyisyyden suuntaviivojen mukaan, sitävastoin tarvitsee kuvien ohella toisenlaisia mielteitä, jotka voivat aina todellistua kuviksi, mutta ovat aina niistä erotettavissa. Psyykillinen kaava ei merkitse mitään muuta.