Sellaisen kaavan olemassaolo on niinmuodoin tosiasia; kaikkien mielteiden selittäminen jähmeiksi kuviksi, jotka jäljentävät ulkoisten olioiden muotoa, olisi sitävastoin pelkkä otaksuma. Lisättäköön, ettei tämän otaksuman riittämättömyys ilmene milloinkaan niin selvästi kuin nyt käsittelemässämme kysymyksessä. Jos kuvat muodostaisivat koko psyykillisen elämämme, niin miten olisi henkisen keskittymisen tila erotettavissa älyllisen hajaantumisen tilasta? Täytyisi otaksua, että ne eräissä tapauksissa seuraavat toisiansa ilman yhteistä tarkoitusta ja että toisissa tapauksissa, selittämättömän muutoksen nojalla, kaikki samanaikaiset ja peräkkäiset kuvat ryhmittyvät siten, että niistä koituu yhä täsmällisempi saman ongelman ratkaisu. Väitetään kenties, ettei kysymyksessä ole sattuma, että kuvat kutsuvat toisiansa samankaltaisuutensa nojalla, mekaanisesti, assosiaation yleistä lakia noudattaen. Mutta älyllisen ponnistuksen ollessa kysymyksessä eivät toisiansa seuraavat kuvat voi olla ulkonaisesti mitenkään toistensa kaltaisia. Yhtäläisyys on puhtaasti sisäistä, se on merkityksen samuutta, yhtäläistä kykyä ratkaista jokin probleema, johon nähden ne ovat vastaavissa tai toisiansa täydentävissä asemissa huolimatta konkreettisten muotojensa erilaisuudesta. Probleeman täytyy niin ollen ilmetä hengelle, vieläpä aivan toisin kuin kuvan muodossa. Jos se itse olisi kuva, niin se herättäisi kaltaisiansa tai toistensa kaltaisia kuvia. Mutta koska sen tehtävänä on päinvastoin herättää ja ryhmitellä kuvia pitäen silmällä, missä määrin ne kykenevät vaikeuksia voittamaan, on sen otettava huomioon tämä kuvien kyky eikä niiden ulkonainen ja näennäinen muoto. Se on siis todellakin kuvallisesta mieltämisestä eroava mieltämistapa, joskin se on määriteltävissä vain edelliseen suhtautuvana.

Ei auta väittää vastaan, että on vaikeata käsittää, kuinka sellainen kaava voi vaikuttaa kuviin. Onko kuvan vaikutus kuvaan helpommin käsitettävissä? Kun sanotaan kuvien vetävän toisiansa puoleensa samankaltaisuutensa nojalla, niin merkitseekö tuo muuta kuin pelkkää ja yksinkertaista asian toteamista? Minä pyydän vain olemaan laiminlyömättä mitään kokemuksen osaa. Paitsi kuvan vaikutusta kuvaan on olemassa kaavan torjuva tai puoleensavetävä vaikutus kuviin. Henki ei kehittele itseänsä vain yhdessä ainoassa tasossa, pinnalla, vaan liikkuu myöskin tasosta toiseen, syvyyksissä. Assosiaatiomekanismin ohella vaikuttaa psyykillinen ponnistus. Ne voimat, jotka kummassakin tapauksessa vaikuttavat, eivät eroa toisistaan ainoastaan intensiteettiinsä nähden; ne liikkuvat eri suunnissa. Kysymys, miten ne toimivat, ei kuulu yksin psykologian vastattaviin: se liittyy kausaliteetin yleiseen ja metafyysilliseen probleemaan. Työntö- ja vetovoiman, »vaikuttavan syyn» ja »finaalisen syyn» välimailla on luullakseni eräs välimuoto, eräs aktiivisuuden laji, josta filosofit ovat köyhdyttämisen ja hajottamisen nojalla, kahteen vastakkaiseen ja äärimmäiseen rajaan päätyen, kehitelleet toisaalta vaikuttavan syyn, toisaalta finaalisen syyn käsitteen. Tämä menetelmä, jota noudattaa itse elämä, merkitsee asteittaista siirtymistä vähemmän todellistuneesta enemmän todellistuneeseen, intensiivisestä ekstensiiviseen, osien vastavuoroisesta toisiinsa kytkeytymisestä niiden rinnakkainasetteluun. Älyllinen ponnistus on jotakin sentapaista. Käyttäen mahdollisimman abstraktista ja niin ollen mahdollisimman yksinkertaista esimerkkiä olemme tuota ponnistusta analysoidessamme käyneet mahdollisimman kiinteästi käsiksi siihen aineettoman kasvavaan aineellistumiseen, joka on elollisen aktiivisuuden luonteenomainen tunnusmerkki.

VII.

AIVOT JA AJATUS: ERÄS FILOSOFINEN HARHAKÄSITYS

Se käsitys, että psyykillinen tila ja vastaava aivojen tila ovat toistensa ekvivalentteja, vallitsee suuressa osassa nykyaikaista filosofiaa. On pohdittu tämän ekvivalenssin syitä ja merkitystä pikemmin kuin ekvivalenssia itseänsä. Toisten mielestä se johtuu siitä, että aivojen tila luo eräissä tapauksissa rinnakkaisilmiöksensä psyykillisen fosforesenssin, joka valaisee sen kuvioita. Toisten mielestä asia on selitettävä niin, että aivojen tila ja psyykillinen tila kuuluvat eri ilmiösarjoihin, jotka kohta kohdalta vastaavat toisiansa toisen kumminkaan tarvitsematta olla toisen aiheuttama. Mutta kumpikin näkökanta myöntää molempien sarjojen kesken vallitsevan ekvivalenssin tai, kuten useimmiten sanotaan, parallelismin. Käsitteiden täsmällistämiseksi lausumme väitteen näin: »Aivojen tilan ollessa olemassa seuraa määrätty psyykillinen tila.» Tai näin: »Yli-inhimillinen äly, joka olisi näkemässä niiden atomien liikettä, joista inhimilliset aivot ovat kokoonpannut, ja jolla olisi psykofysiologian avain, voisi lukea toimivista aivoista kaikki, mitä vastaavassa tajunnassa tapahtuu.» Tai vihdoin: »Tajunta ei ilmaise mitään muuta kuin sen, mitä aivoissa tapahtuu; se vain ilmaisee samat asiat toisella kielellä.»

Tuo väite on alkuperältänsä epäilemättä puhtaasti metafyysillinen. Se johtuu suoraan cartesianismista. Asiallisesti se sisältyi jo Descartes'in filosofiaan ja muututtuaan itsenäiseksi ja äärimmilleen kehitellyksi väittämäksi hänen seuraajiensa opeissa se siirtyi kahdeksannentoista vuosisadan lääkärifilosofien välityksellä meidän aikamme psykofysiologiaan. On helppo käsittää, että fysiologian tutkijat ovat sen vastaansanomatta omaksuneet. Ensinnäkään heillä ei ollut valinnan valtaa, koska probleema siirtyi heille metafysiikasta ja koska metafyysikot eivät esittäneet muuta ratkaisua. Lisäksi oli fysiologian etujen mukaista se hyväksyä ja toimia ikäänkuin sen tulisi kerran antaa meille psyykillisten aktiviteetin täydellinen fysiologinen vastine: ainoastaan tällä ehdolla se voi edistyä ja jatkaa yhä ajatuksen serebraalisten edellytysten analysoimista. Se on ollut ja on kenties yhä vieläkin oivallinen tutkimusperiaate, joka merkitsee, ettei saa kovin hätäillä määritellessään fysiologian enempää kuin minkään muunkaan tieteellisen tutkimuksen rajoja. Psykofysiologista parallelismia tehostava dogmaattinen väite on kumminkin aivan toinen asia. Se ei ole enää mikään tieteellinen osviitta, se on metafyysillinen hypoteesi. Mikäli se on ymmärrettävä, on se puhtaasti matemaattisissa rajoissa liikkuvan tieteen metafysiikkaa, tieteen sellaisena, miksi se Descartesin ajalla käsitettiin. Minä uskon, että tosiasiat, jos niitä tarkastellaan ilman matemaattisen mekanismin sala-ajatusta, johtavat vähemmän yksinkertaiseen psyykillisen tilan ja aivojen tilan vastaavuutta koskevaan hypoteesiin. Tämän uuden hypoteesin mukaan aivojen tila ilmaisee psyykillistä tilaa vain sikäli kuin viimeksi mainitussa on toimintoja ennakolta hahmoteltuna; aivojen tila kuvaa toimintojen motorisia artikulaatioita. Jos on olemassa psyykillinen tila, niin siihen liittyvä aivojen tila on epäilemättä määrättävissä. Sitävastoin ei ole totta, että aivojen tilasta käsin käy samoin määrääminen psyykillistä tilaa, sillä samaa aivojen tilaa voivat yhtä hyvin vastata erilaiset psyykilliset tilat. En ryhdy tässä käsittelemään asian ratkaisua, jonka olen esittänyt eräässä aikaisemmassa tutkimuksessa. Seuraava todistelu on muuten siitä riippumaton. Tarkoitukseni ei ole tässä asettaa mitään toista hypoteesia psykofysiologista parallelismia tehostavan otaksuman sijaan, vaan osoittaa, että viimeksi mainittuun, sen tavallisessa muodossa, sisältyy olennainen ristiriita. Tämä ristiriita on muuten sangen opettavainen. Jos sen kunnollisesti havaitsee, niin arvaa, mistä päin probleeman ratkaisua on etsittävä, ja samalla paljastuu metafyysillisen ajattelun kaikkein vaikeimmin tavoitettaviin kuuluvan harhakäsityksen mekanismi. Minä teen niinmuodoin puhtaasti kriitillistä tai hajottavaa työtä, kun sen osoitan.

Minä väitän, että kysymyksessä oleva väite perustuu käytettyjen sanojen kaksimielisyyteen, ettei sitä voida kunnollisesti ilmaista sen tuhoamatta itseänsä, että psykofysiologisen parallismin dogmaattiseen tehostamiseen sisältyy dialektinen temppu, jonka nojalla siirrytään salavihkaa eräästä merkintäjärjestelmästä toiseen vastakkaiseen tekemättä tiliä vaihdosta. Tarvinnee tuskin sanoa, ettei tämä sofismi suinkaan ole tahallinen. Se on itse kysymyksen sanamuodon suggeroima ja se on sinänsä niin luonnollinen, että me eksymme siihen välttämättä, ellemme ota sommitellaksemme parallelismiväitettä kummankin filosofian käytettävissä olevan merkintäjärjestelmän nojalla, ensin toista, sitten toista noudatellen.

Puhuessamme ulkomaailman esineistä me tosiaankin voimme valita jommankumman kahdesta eri merkintäjärjestelmästä. Me voimme käsitellä mainittuja esineitä ja niissä tapahtuvia muutoksia joko olioina tahi mielteinä. Ja nämä kaksi merkintäjärjestelmää ovat molemmat hyväksyttävät, kunhan pysytään kiinteästi siinä, joka kerran on valittu.

Koettakaamme ensinnä ne täsmällisesti toisistansa erottaa. Kun realismi puhuu olioista ja idealismi mielteistä, ei kiista koske ainoastaan sanoja, vaan kysymyksessä on epäilemättä kaksi eri merkintäjärjestelmää, ts. kaksi erilaista todellisuusanalyysin käsittämistapaa. Idealistin mielestä ei todellisuudessa ole mitään enempää kuin se, mikä ilmenee minun tajunnalleni tai tajunnalle yleensä. On muka mieletöntä puhua sellaisesta aineen ominaisuudesta, joka ei voi tulla mieltämisen kohteeksi. Olioissa ei ole mitään virtuaalista tai ei ainakaan mitään lopullisesti virtuaalista. Kaikki olevainen on aktuaalista tai voi siksi tulla. Sanalla sanoen: idealismi on merkintäjärjestelmä, jota luonnehtii se vakaumus, että aine kaikilta olennaisilta puoliltansa on havaittavissa tai havaittavaksi saatettavissa sen mielteen nojalla, joka meillä siitä on, ja että todellisuuden ja meidän mieltämisemme artikulaatiot ovat samat. Realismi lepää vastakkaisen hypoteesin pohjalla. Kun sanotaan, että aine on olemassa mieltämisestä riippumatta, niin samalla väitetään, että aineeseen kohdistuvan mieltämisemme takana on saavuttamattomissa oleva mieltämisen syy, että aktuaalisen havainnon takana on piileviä voimia ja mahdollisuuksia, sanalla sanoen: että mieltämisessämme ilmenevät jaotukset ja artikulaatiot ovat yksinomaan havaitsemistavastamme riippuvaisia.

Realistisesta ja idealistisesta suuntautumisesta, sellaisina kuin ne esiintyvät kautta filosofian historian, voidaan epäilemättä sepitellä syvällisempiä määritelmiä. Olen itsekin eräässä aikaisemmassa tutkimuksessa käytellyt sanoja »realismi» ja »idealismi» melkoisesti toisenlaisessa merkityksessä. En siis millään muotoa tahdo ehdottomasti pitää kiinni äsken esittämistäni määritelmistä, jotka luonnehtivat varsinkin Berkeleyn opin kaltaista idealismia ja sitä vastustavaa realismia. Ne kenties ilmaisevat riittävän täsmällisesti näitä suuntautumia koskevaa yleistä käsitystä, jonka mukaan idealismin alue on yhtä laaja kuin mieltämisen realismin sitävastoin vaatiessa itsellensä kaikkea sitä, mikä ulottuu mieltämistä kauemmaksi. Mutta se todistus, jota ryhdyn luonnostelemaan, on riippumaton kaikista realismin ja idealismin historiallisista käsitteistä. Niitä, jotka moittivat määritelmieni ylimalkaisuutta, pyydän käsittämään sanat realismi ja idealismi pelkiksi sovinnaisiksi termeiksi, joilla nimitän tässä tutkimuksessa kahta todellisuuden merkintää, joista toinen edellyttää mahdolliseksi ja toinen mahdottomaksi samastaa oliot ja mieltäminen. Kaikki varmaan myöntävät, että nämä kaksi vaatimusta kumoavat toisensa ja että niinmuodoin on luvatonta sovelluttaa molempia merkintäjärjestelmiä samaan esineeseen. Muuta ei seuraava todistelu edellytäkään.