Aluksi olette siis antaneet itsellenne aivot, joihin sanotte niiden ulkopuolella olevien esineiden vaikuttavan sillä tavoin muuttavasti, että niissä syntyy mielteitä. Sitten olette raivanneet kerrassaan pois nuo aivojen ulkopuolella olevat esineet ja olette antaneet aivoissa tapahtuneelle muutokselle kyvyn yksinänsä kuvastaa esineiden mielteitä. Mutta korjatessanne pois aivotilaa ympäröiviä esineitä hävitätte, tahdoittepa tai ette, samalla itse aivotilankin, joka saa viimeksi mainituilta ominaisuutensa ja todellisuutensa. Te saatte sen säilymään vain siten, että siirrytte salavihkaa idealistiseen merkintäjärjestelmään, missä otaksutaan oikeudenmukaisesti eristettäväksi se, mikä esiintyy eristettynä mieltämisessä.
Pysykää otaksumassanne. Ulkoisten esineiden ja aivojen ollessa läsnä syntyy mielle. Teidän tulee sanoa, ettei tämä mielle ole yksin aivotilan, vaan aivotilan ja sitä määräävien esineiden funktio, koska tuo tila ja nämä esineet nyt muodostavat yhdessä jakamattoman kokonaisuuden. Parallelismiväite, jota noudattaen eristetään aivotilat ja otaksutaan niiden voivan luoda, aiheuttaa tai ainakin ilmaista, yksinänsä, esineiden mielteitä, ei niinmuodoin tälläkään kertaa ole ilmaistavissa sen tuhoamatta itse itseänsä. Ankarasti realistista sanamuotoa käyttäen se olisi määriteltävä näin: Osa, jonka olemus kaikin puolin johtuu kokonaisuuden muusta osasta, voidaan käsittää säilyväksi kokonaisuuden muun osan hävitessä. Tai yksinkertaisemmin: Kahden termin välinen suhde vastaa toista niistä.
Aivoissa tapahtuvat atomiliikkeet joko ovat sitä, minä ne niitä koskevassa mielteessämme ilmenevät, tai ne ovat jotakin muuta. Ensimmäisen hypoteesin mukaan ne ovat sellaisia, millaisina ne miellämme, ja muu osa havaintoamme on niinmuodoin jotakin muuta: niiden ja kaiken muun kesken vallitsisi siinä tapauksessa sisällön ja sisältäjän välinen suhde. Sellainen on idealistinen katsantokanta. Toisen hypoteesin mukaan niiden sisimmän todellisuuden muodostaa niiden solidaarisuus kaiken sen kanssa, mitä on muiden havaintojemme kokonaisuuden takana; yksin sen nojalla, että tarkastelemme niiden sisintä todellisuutta, tarkastelemme todellisuuden kokonaisuutta, jonka kanssa ne muodostavat jakamattoman järjestelmän. Toisin sanoen: aivoissa tapahtuva liike, mikäli se on eristetty ilmiö, häviää, eikä voi enää tulla kysymykseenkään merkitä koko mieltämisen substraatiksi ilmiötä, joka on vain sen osa, vieläpä osa, joka on siitä keinotekoisesti leikattu erilleen.
Itse asiassa realismi ei milloinkaan säily puhtaassa muodossansa. Todellisuuden yleensä voi ajatella olevan olemassa mielteen takana, mutta kohta kun aletaan puhua jostakin erikoisesta todellisuudesta otaksutaan tahtoen tai tahtomatta olion yhtyvän yhdeksi sitä koskevan mielteen kanssa. Piilevän todellisuuden pohjalla, missä kaikki välttämättä sisältyy kaikkeen, realismi kehittelee nimenomaisia mielteitä, jotka ovat idealismille todellisuus itse. Oltuansa realismia todellisuutta asettaessansa se muuttuu idealismiksi kohta, kun väittää jotakin todellisuudesta, sillä realistinen merkintä ei voi yksityiskohtien selittämisessä merkitä mitään muuta kuin sitä, että jokaiseen idealistisen merkinnän termiin piirretään sen väliaikaisen luonteen merkki. Olkoonpa niin; mutta se, mitä ylempänä sanottiin idealismista, soveltuu silloin myöskin realismiin, joka on ottanut idealismin vastuullensa. Ja aivotilojen tekeminen havaintojen ja muistojen ekvivalentiksi merkitsee aina, mikä järjestelmän nimenä lieneekään, osan väittämistä kokonaisuudeksi.
Syventyessään molempiin systeemeihin huomaa idealismille olevan luonteenomaista, että se pysähtyy siihen, mikä on avaruuteen hajotettuna, ja avaruudellisiin jaotuksiin, realismi sitävastoin pitää kaikkea tuota näkyvissä olevaa pinnallisena ja noita jaotuksia keinotekoisina: se muodostaa itsellensä käsityksen vierekkäisten mielteiden takaisesta vastavuoroisten toimintojen järjestelmästä ja niinmuodoin mielteiden sisältymisestä toisiinsa. Kuten ainetta koskeva tietomme ei voi kokonaan vapautua avaruudesta ja kuten kysymyksessä oleva toisiinsa sisältyminen, miten syvällekäypää se lieneekin, ei voi muuttua epäavaruudelliseksi muuttumatta samalla epätieteelliseksi, ei realismikaan voi kehittelyissään väistää idealismia. Me noudatamme aina jossakin määrin idealismin näkökantoja (sen idealismin, jonka alumpana määrittelin) suorittaessamme tieteellistä työtä; ellei olisi niin laita, emme ajattelisikaan tutkia todellisuuden erillisiä osia saattaaksemme niitä keskinäisiin suhteisiin, mikä on tieteen varsinaisena tehtävänä. Realistin hypoteesi on niinmuodoin vain ihanne, jonka asiana on muistuttaa hänelle, ettei hän milloinkaan kykene riittävän syvällisesti selittämään todellisuutta ja että hänen on osoitettava yhä kiinteämpiä suhteita niiden todellisuuden osien välillä, jotka esiintyvät silmillemme vierekkäisinä avaruudessa. Mutta tämä ihanne realistin täytyy asettaa pohjaksi. Hän asettaa sen niiden havaittaviksi leviävien mielteiden pohjaksi, jotka idealistille olivat itse todellisuus. Nämä mielteet muuttuvat hänelle silloin olioiksi, ts. säiliöiksi, joihin sisältyy piileviä mahdollisuuksia, ja tämä tekee hänelle mahdolliseksi otaksua aivoissa tapahtuvien liikkeiden (jotka tällä kertaa käsitetään olioiksi eikä enää pelkiksi mielteiksi) voivan sisällyttää itseensä mieltämisen kokonaisuudessaan. Siinä on hänen psykofysiologinen parallelismiväittämänsä. Hän unohtaa, että oli sijoittanut säiliön mieltämisen ulkopuolelle eikä sen rajoihin, avaruuden ulkopuolelle eikä avaruuteen, ja että joka tapauksessa hänen hypoteesinsa mukaan oli otaksuttava todellisuus joko jakamattomaksi tai jäsennetyksi toisin kuin mieltäminen. Antamalla jokaisen mieltämisen osan vastata jotakin todellisuuden osaa hän jäsentää todellisuuden niinkuin mieltämisen, kehittelee todellisuuden avaruuteen ja hylkää realisminsa omaksuakseen idealismin, missä aivojen suhde muuhun mieltämiseen on ilmeisesti osan suhde kokonaisuuteen.
Te puhuitte aluksi aivoista sellaisina kuin ne näemme, sellaisina, miksi ne leikkaamme mielteittemme kokonaisuudesta: ne olivat niinmuodoin pelkkä mielle, ja me olimme idealismin kannalla. Aivojen suhde muuhun miellekokonaisuuteen oli siis, sanon sen vielä, osan suhde kokonaisuuteen. Siitä olette yhtäkkiä siirtyneet todellisuuteen, jonka otaksutte kannattavan mieltämistä. Olkoonpa niin, mutta silloin se on avaruudentakainen, mikä merkitsee, etteivät aivot ole mikään riippumaton olio. Silloin ei ole enää olemassa muuta kuin sinänsä tuntemattoman todellisuuden kokonaisuus, jonka yli koko mieltämisemme leviää. Silloin olemme realismin alueella, ja realismin enempää kuin äsken käsittelemämme idealisminkaan kannalta eivät aivotilat ole mieltämisen ekvivalentteja: havaittujen esineiden kokonaisuus — toistettakoon se jälleen — ilmestyy nytkin (tällä kertaa valepukuisena) havaintomme kokonaisuuteen. Siirtyen yksityiskohdasta todellisuuteen jatketaan sen kokoonpanoa samaan tapaan ja samoja lakeja noudattaen kuin mieltämisessä, joten niitä ei enää käy toisistansa erottaminen. Niinmuodoin palataan idealismiin, johon pitäisi jäädä. Niin ei kumminkaan tapahdu. Aivot tosin säilytetään sellaisina, miksi ne on mielletty, mutta unohdetaan, että jos todellisuus on kehitetty mieltämiseksi, joka merkitsee ulottuvaisuutta eikä enää sisäistä jännittyneisyyttä, niin se ei voi enää kätkeä itseensä niitä voimia ja mahdollisuuksia, joista realismi puhui; silloin korotetaan aivoliikkeet koko mieltämisen ekvivalentiksi. On siis heilahdettu idealismista realismiin ja realismista idealismiin, mutta niin nopeasti, että on luultu pysyttävän samalla paikalla, niin sanoakseni kahareisin yhteenliitettyjen järjestelmien päällä. Tämä kahden sovittamattomasti ristiriitaisen väittämän näennäinen toisiinsa sovittaminen on parallelismiväittämän ytimenä.
Olen koettanut hälventää sen herättämää harhakäsitystä. En luulottele siinä täysin onnistuneeni, sillä on olemassa paljon parallelismiväittämälle suopeita käsityksiä, jotka ryhmittyvät sen ympärille ja puolustavat sitä hyökkäyksiltä. Toiset näistä käsityksistä on aiheuttanut parallelismiväittämä itse, toiset, sitä aikaisemmat, ovat johtaneet siihen epälailliseen yhtymiseen, josta olemme nähneet sen syntyvän, toiset, jotka eivät ole mitenkään sen sukulaisia, ovat muodostuneet sen mukaisiksi, koska ovat eläneet sen rinnalla. Kaikki muodostavat nykyään sen ympärille valtavan puolustuslinjan, jonka murtaminen jostakin kohdasta ei johda tulokseen, koska vastustus jatkuu toisissa kohdissa. Mainittakoon tässä erikoisesti:
1. Asiaan sinänsä sisältyvä (voisipa sanoa: itsetiedoton) aivosielun käsite, ts. se käsitys, että mieltäminen keskittyy aivojenkuoreen. Koska mieltäminen näyttää vaihtavan paikkaa ruumiin keralla, päätetään ruumiista itsestänsä löytyvän mieltämisen ekvivalentin. Aivoissa tapahtuvat liikkeet otaksutaan tuoksi ekvivalentiksi. Jotta tajunta voisi vaivatta havaita kaikkeutta, sen tarvitsee vain laajeta aivokuoren rajoitetussa tilassa, todellisessa »pimeässä kammiossa», missä ympäröivä maailma toistuu supistelmana.
2. Se käsitys, että kausaliteetti on aina mekaanista ja ettei maailmankaikkeudessa ole mitään sellaista, mitä ei kävisi matemaattisesti laskeminen. Koska tekomme johtuvat mielteistämme (sekä entisistä että nykyisistä), täytyy, jos mieli välttää mekaanisesta kausaliteetista poikkeamista, otaksua aivojen, joista toiminta lähtee, olevan havainnon, muiston, jopa ajatuksenkin ekvivalenttina. Se ajatus, että koko maailma, elävät olennot siihen luettuina, kuuluu puhtaan matematiikan alueeseen, on kuitenkin pelkkä hengen apriori-näkökanta, joka johtuu cartesianismista. Se voidaan ilmaista nykyaikaiseen tapaan, kääntää nykyisen tieteen kielelle, siihen voidaan liittää yhä lisääntyvä joukko havaittuja tosiasioita (joihin on päädytty sitä noudattamalla) ja väittää sitä sitten kokeellisesti keksityksi; kaikesta huolimatta pysyy todella mitattavissa oleva todellisuuden osa rajoitettuna, ja laki, käsitettynä ehdottomaksi, säilyttää metafyysillisen hypoteesin luonteen, joka sillä oli jo Descartesin ajalla.
3. Se käsitys, että mieltämisen (idealistiselta) näkökannalta olion sinänsä (realistiselle) kannalle siirtymistä varten riittää, kun asetamme kuvallisen mielteemme sijaan saman mielteen värittömäksi piirrokseksi ja osiensa välisiksi matemaattisiksi suhteiksi muutettuna. Ikäänkuin abstraktiomme luoma tyhjyys meidät hypnotisoisi, me suostumme myöntämään jonkinlaista ihmeellistä merkitystä pelkälle avaruudessa tapahtuvalle aineellisten pisteiden siirtymiselle, ts. vähentyneelle havainnolle, kun sitävastoin emme ole milloinkaan ajatelleetkaan varustaa sellaisella tehoisuudella sitä konkreettista ja kieltämättä rikassisältöisempää kuvaa, jonka löydämme välittömästä havainnostamme. Itse asiassa on valittava joko se käsitys, joka hajottaa todellisuuden avaruuteen ja samalla mieltämiseen pitäen sitä kokonaisuudessaan aktuaalisena tai aktualisoitavissa olevana, tahi se järjestelmä, jossa todellisuus, itseensä keräytyneenä ja niinmuodoin epäavaruudellisena, esiintyy voimien säiliönä. Mikään edelliseen käsitykseen kohdistuva abstraktio-, poisto- tai pienentämismenetelmä ei vie meitä lähemmäksi jälkimmäistä. Kaikki se, mitä aivojen ja mieltämisen kesken vallitsevasta suhteesta on sanonut kuvallinen idealismi, joka pysähtyy värillisiin ja eloisiin välittömiin mielteisiin, soveltuu sitä suuremmalla syyllä oppineeseen idealismiin, joka pelkistää mielteet niiden matemaattiseksi luurangoksi mutta jonka valossa ilmenee sitäkin selvemmin, ettei yksikään näistä avaruudellisista ja toistensa ulkopuolella olevista mielteistä voi sisällyttää itseensä kaikkia muita. Koska ekstensiivisistä mielteistä on tuhottu, niitä toisiansa vasten hieromalla, ne ominaisuudet, jotka havainnossa erottavat niitä toisistaan, ei ole päästy askeltakaan lähemmäksi todellisuutta, joka on otaksuttu sisäiseksi jännitykseksi ja niinmuodoin sitä todellisemmaksi, mitä epäekstensiivisempää se on. Yhtä hyvin voisi luulotella, että kulunut raha, josta on hävinnyt arvon täsmällinen merkki, on senvuoksi saavuttanut rajattoman ostovoiman.