4. Se käsitys, että jos kaksi oliota ovat solidaariset, toisen jokainen osa on solidaarinen toisen määrätyn osan kanssa. Koska ei ole olemassa sellaista tajunnantilaa, johon ei liity jokin tila, koska aivotilan muutos ei tapahdu ilman tajunnantilan muutosta (joskaan päinvastainen suhde ei ole välttämättä oikea kaikissa tapauksissa) ja koska aivotoiminnan vioittuminen aiheuttaa tajuisen toiminnan häiriytymistä, päätellen jokaisen tajunnantilan osan vastaavan jotakin määrättyä aivotilan osaa ja toisen termin niinmuodoin olevan korvattavissa toisella. Ikäänkuin olisi oikeus ulottaa keskinäisessä suhteessa olevien osien yksityiskohtiin se, mikä on havaittu tai päätetty päteväksi puhuttaessa kahdesta kokonaisuudesta, ja siten muuttaa solidaarisuussuhde kahden ekvivalentin väliseksi suhteeksi! Ruuvin olemassaolo tai puuttuminen voi saada aikaan, että kone toimii tai ei toimi, mutta seuraako siitä, että jokainen ruuvin osa vastaa jotakin koneen osaa ja että koneen ekvivalenttina on ruuvi? Aivotilan ja mieltämisen suhde voi hyvinkin olla sama kuin ruuvin ja koneen, ts. osan ja kokonaisuuden suhde.
Näihin neljään käsitykseen sisältyy paljon toisia, joiden tutkiminen olisi sekin mielenkiintoinen tehtävä, koska siten löytyisi suuri määrä ylisäveliä, joiden perussävelenä on parallelismiväittämä. Tässä tutkielmassa olen vain koettanut osoittaa väittämään itseensä sisältyvää ristiriitaisuutta. Nimenomaan siitä syystä, että ne päätelmät, joihin se johtaa, ja ne vaatimukset, joita siinä piilee, peittävät tavallansa koko filosofisen alueen, minusta näytti siltä, että tämä kriitillinen tarkastelu on välttämätön ja voi kelvata lähtökohdaksi teorialle, joka käsittelee henkeä ja sen suhteita luonnon välttämättömyyteen.
HENRI BERGSON
Kuuluisalla ranskalaisella filosofilla Henri Bergsonilla oli aikalaisiinsa arvaamattoman suuri vaikutus. Liioittelematta voidaan sanoa, että tuskin kukaan filosofi — ehkä Nietzscheä lukuun ottamatta — on vaikuttanut aikamme yleiseen ajatteluun yhtä hedelmällisesti kuin Bergson. Hänen teoksensa saavuttivat harvinaisen laajan lukijakunnan, sillä hän oli paitsi syvällinen ajattelija myös loistava tyylitaituri.
Bergson syntyi Pariisissa 1859. Hän harjoitti opintoja École Normalessa sekä toimi vuodesta 1881 lähtien opettajana eri kouluissa, mm. Angers'ssa ja Pariisissa. V. 1900 hän tuli College de Francen filosofian professoriksi. Tässä asemassa hän pysyi vuoteen 1921, mutta joutui välillä useita kertoja liikkumaan kutsuttuna luennoitsijana laajalti sekä Euroopassa että Amerikassa. Toimiessaan luennoitsijana Collège de Francessa Bergson saavutti erinomaisen yleisönsuosion; hän oli kerta kaikkiaan 'muotia'. Ranskan akatemian jäseneksi hänet nimitettiin 1914 ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon hän sai 1927. Hän kuoli 1941.
Bergsonin kirjallinen toiminta paisui vuosien mittaan laajaksi. Ensimmäisessä filosofisessa teoksessaan hän käsitteli tietoteoreettisia probleemeja; myöhemmin hän otti tarkasteltavakseen esteettiset ja metafyysiset ongelmat. Hänen teoksistaan mainittakoon »Essai sur les données immédiates de la conscience» (Tutkimus tajunnan välittömistä tosiasioista, 1889), »Matière et mémoire» (Aine ja muisti, 1896), »Le rire» (Nauru, 1900), »L'évolution créatrice» (Luova kehitys, 1907), »L'énergie spirituelle» (Henkinen tarmo, 1919), »Durée et simultanéité» (Kesto ja yhdenaikaisuus, 1922) ja »Les deux sources de la morale et de la religion» (Moraalin ja uskonnon kaksi alkulähdettä, 1932).
Bergsonin filosofian yhtenä olennaisena puolena on taistelu loogis-tieteellistä intellektualismia vastaan. Älyllisin, käsitteellisin keinoin ei hänen mukaansa koskaan päästä tuntemaan olioiden ydintä, varsinaista todellisuutta, joka on elävä, alati liikkuva ja muunteleva eikä sopeudu niihin karkeihin ja pinnalle pysähtyviin otteisiin, joilla älyllinen toiminta pyrkii kohteensa tavoittamaan. Bergsonin filosofiassa on keskeistä sisäinen näkemys ja eläytyminen, intuitio. Välitön intuitio todistaa meille hänen mielestään, että henkinen todellisuus on jatkuva, yhtenäinen elämän virta. Läpi koko luomakunnan käy mahtava »elämän hyöky», élan vital, jonka luomistyöhön ihminen korkeimpana, tajuisena kehitysasteena ottaa osaa ja joka muovailee koko maailmantapahtuman »luovaksi kehitykseksi».