Eräät oppijärjestelmät otaksuvat aivotilojen ja psyykilisten tilojen välillä vallitsevan ekvivalenssisuhteen. — Voidaanko tuo väittämä ilmaista idealistista tai realistista sanontaa käyttäen? — Väittämän idealistinen ilmaisu; se välttää ristiriidan ainoastaan itsetiedottoman realismiin siirtymisen nojalla. — Väittämän realisminen ilmaisu: se välttää ristiriidan ainoastaan itsetiedottomasti idealismiin luiskahtamalla. — Hengen alinomainen ja itsetiedoton häilyminen idealismin ja realismin välillä. — Lisää harhaluuloja, jotka tukevat perustavaa harhakäsitystä.
HENRI BERGSON
I.
TAJUNTA JA ELÄMÄ
Kun on pidettävä tiedemiehen muistolle omistettu esitelmä, voi tuntua kiusalliselta, että on käsiteltävä aihetta, joka olisi herättänyt hänessä mielenkiintoa, enemmän tai vähemmän. Huxleyn nimi ei tuota minulle mitään sentapaisia vaikeuksia. Pikemminkin olisi hankalaa keksiä sellainen ongelma, joka olisi jättänyt välinpitämättömäksi tämän suuren hengen, erään kaikkein monipuolisimpia Englannissa viime vuosisadan kuluessa syntyneistä. Minusta on aina näyttänyt siltä, että tajuntaa, elämää ja niiden välistä suhdetta koskevan kolmiosaisen kysymyksen on täytynyt erikoisen voimakkaasti vedota sellaisen luonnontutkijan ajatteluun, joka oli filosofi, ja koska omasta puolestani en tiedä mitään tärkeämpää, olen valinnut juuri tuon kysymyksen esitelmäni aiheeksi.
Ryhtyessäni ongelmaa käsittelemään en kumminkaan uskalla toivoa saavani suurtakaan kannatusta filosofisista järjestelmistä. Se, mikä häiritsee, ahdistaa, kiihottaa ihmisten enemmistöä, ei aina ole ensimmäisellä sijalla metafyysikkojen teorioissa. Mistä me tulemme? Mitä olemme? Minne menemme? Siinä ne äärimmäisen tärkeät kysymykset, jotka näemme heti edessämme, jos filosofoimme järjestelmään sulkeutumatta. Mutta ylen järjestelmällinen filosofia etäännyttää meidät noista kysymyksistä asettamalla eteemme toisia ongelmia. Se kysyy: »Eikö tule tietää, miten ratkaisu on etsittävä, ennenkuin ryhtyy sitä etsimään? Tutkikaa ajatuksenne koneistoa, pohtikaa tietoanne ja arvostelkaa arvosteluanne; saatuanne vakuuden välineen kelpoisuudesta voitte pitää huolta sen käyttelemisestä.» Ikävä kyllä, se hetki ei saavu milloinkaan. Minun nähdäkseni on olemassa yksi ainoa keino, jonka nojalla käy päätteleminen kuinka pitkälle voi mennä: lähteä matkaan ja kulkea eteenpäin. Jos etsimämme tieto on todella valaisevaa, jos sen on avarrettava ajatustamme, niin ennakolta tapahtuva ajatuskoneiston erittely voi vain osoittaa, että on mahdotonta mennä niin kauas. Siten menetellen olemme tutkineet ajatustamme ennen sen avartumista, joka on päämäärämme. Ryhtyessään ennen aikojansa harkitsemaan omaa olemustansa ihmishenki masentuu eikä rohkene kulkea eteenpäin; muitta mutkitta etenemällä se sensijaan lähestyy päämääräänsä ja huomaa lisäksi, että osoitetut esteet olivat enimmältä osalta pelkkää kangastelua. Mutta otaksukaamme niinkin, ettei metafyysikko vaihda filosofiaa kritiikkiin, tarkoitusperää välineisiin, saalista saaliin varjoon. Ihmisen alkuperää, luontoa ja kohtaloa koskevan ongelman eteen ehdittyänsä hän siinäkin tapauksessa usein jättää ne huomiotta siirtyäkseen kysymyksiin, joita pitää korkeampina ja joista ensinmainitun ratkaisu muka riippuu: hän mietiskelee olemassaoloa yleensä, mahdollisuutta ja todellisuutta, aikaa ja avaruutta, henkisyyttä ja aineellisuutta laskeutuakseen sitten asteittaisesti tajuntaan ja elämään, joiden ytimestä haluaisi saada selkoa. Helppo on kuitenkin havaita, että tuollaiset mietiskelyt jäävät puhtaasti abstraktisiksi ja etteivät ne koske olioita itseänsä, vaan sitä liian yksinkertaista käsitystä, jonka mietiskelijä on niistä itselleen muodostanut niitä sitä ennen kokemusperäisesti tutkimatta. Mahdotonta olisi selittää, miksi erinäiset filosofit ovat mieltyneet niin kummalliseen menetelmään, ellei se osoittautuisi kolmessa suhteessa edulliseksi: se hivelee heidän itserakkauttansa, helpottaa heidän työtänsä ja väläyttelee heidän näkyviinsä lopullisen tiedon harhakuvaa. Koska se johtaa heidät johonkin varsin yleiseen teoriaan, melkein sisällöttömään käsitteeseen, voivat he myöhemmin, taaksepäin katsahtaessaan, sijoittaa käsitteeseen kaiken sen, mitä kokemus on asiasta opettanut. Silloin he väittävät ennakoineensa kokemusta pelkästään järkeilyn nojalla, ennakolta koonneensa avarampaan käsitteeseen ne todellisuudessa ahtaammat, mutta ainoat vaikeasti muodostettavat ja ainoat säilyttämisen arvoiset käsitteet, joihin tosiasiain perinpohjainen tutkiminen johtaa. Kun toisaalta mikään ei ole helpompaa kuin geometrinen, abstraktisten käsitteiden varassa tapahtuva järkeily, niin he saavat vaivatta sommitelluksi oppirakennelman, joka on kaikin puolin sopusointuinen ja näyttää täsmällisyydellään väkisinkin vaativan itselleen tunnustusta. Mutta tämä täsmällisyys johtuukin vain siitä, että on käytetty kehittelyn pohjana kaavamaista ja jäykkää käsitettä sen sijaan että olisi lähdetty noudattelemaan todellisuuden mutkaisia ja muuttuvia ääriviivoja. Kuinka paljon otollisempi olisikaan vaatimattomampi filosofia, joka ryhtyisi suoraa päätä käsittelemään esinettänsä huolimatta niistä perusteista, joista se näyttää riippuvan! Se ei enää tavoittelisi välitöntä varmuutta, joka todellisuudessa on lyhytaikainen. Se tyytyisi omaan aikaansa. Siitä koituisi asteittainen nousu kohti valkeutta. Yhä avartuvan kokemuksen nojalla me pääsisimme yhä todennäköisempiin tuloksiin ja lähenisimme lopullisen varmuuden rajaa.
Olen puolestani sitä mieltä, ettei löydy periaatetta, josta käsin suurten ongelmien ratkaisu olisi matemaattisesti johdettavissa. Tosin en näe myöskään sellaista ratkaisevaa tosiasiaa, joka selvittäisi kysymyksen lopullisesti, kuten fysiikassa ja kemiassa voi sattua. Kokemuksen eri piireissä luulen kuitenkin havaitsevani erilaisia tosiasiaryhmiä, joista tosin yksikään ei suo meille toivomaamme tietoa, mutta jotka kaikki osoittavat meille, mihin suuntaan on kuljettava, jotta sen löydämme. Suunnan tunteminen joka tapauksessa on jonkin arvoista. Ja suuriarvoista on, jos tunnemme niitä useita, sillä niiden täytyy suuntautua kohti samaa pistettä, ja juuri sitä pistettä me etsimme. Sanalla sanoen: meillä on jo nyt eräitä tosiasialinjoja, jotka eivät jatku riittävän kauas, mutta joita voimme otaksuman varassa pitentää. Minä aion lähteä teidän kanssanne seurailemaan eräitä niistä. Jokainen erikseen johtaa meidät pelkkään todennäköiseen päätelmään, mutta kaikki yhdessä, toisiansa läheten, avaavat näkyviimme niin runsaan määrän todennäköisyyttä, että toivottavasti tunnemme kulkevamme kohti varmuutta, jota lähestymme asteittain, rajoittamattomien aikojen kuluessa, yhtyneitten hyvien tahtojen yhteisen ponnistuksen varassa. Filosofia näet ei silloin ole yhden ainoan ajattelijan rakennelma, hänen järjestelmällinen teoksensa. Se sietää, se vaatii alinomaa lisäyksiä ja korjauksia. Se edistyy samoin kuin positiivinen tiede ja on, kuten viimeksi mainittukin, yhteistyön tulos.
* * * * *
Ryhtykäämme nyt tarkastelemaan ensimmäistä suuntaviivaamme. Henki merkitsee ennen kaikkea tajuntaa. Mutta mitä merkitsee tajunta? En tietenkään ryhdy määrittelemään asiaa, joka on aivan selvä, alinomaa meidän kokemuksellemme alttiina. Sen sijaan, että sommittelisin määritelmän, epämääräisemmän kuin asia itse, luonnehdin sitä mainitsemalla sen ilmeisimmän piirteen: tajunta merkitsee ennen kaikkea muistia. Muistin alueen ei tarvitse olla avara, se saattaa käsittää ainoastaan vähäisen osan menneisyyttä, se voi säilyttää vain äskeisimmät tapahtumat, mutta muisti on olemassa — ellei, niin ei ole tajuntaakaan. Tajunta, joka ei säilyttäisi mitään menneisyydestään, joka alinomaa unohtaisi itsensä, häviäisi ja heräisi eloon joka hetki — voiko paremmin määritellä tajuttomuutta? Eikö Leibniz sanoessaan aineen olevan »hetkellistä henkeä» siten tahtoen tai tahtomattaan selittänyt sitä tajuttomaksi? Tajunta siis on aina muistia, menneisyyden säilymistä ja kasautumista nykyisyydessä.
Mutta tajunta on aina tulevaisuuden ennakointia. Tarkastelkaa henkenne suuntaa minä hetkenä tahansa, niin huomaatte sen askartelevan nykyisyydessä, mutta pitävän erikoisesti silmällä tulevaisuutta. Tarkkaavaisuus on odotusta, ja tajunnassa ilmenee aina jonkinlainen elämään kohdistuva tarkkaavaisuus. Tulevaisuus on edessämme, se kutsuu meitä tai pikemmin vetää meitä puoleensa; tästä keskeytymättömästä vetämisestä, joka saa meidät etenemään ajan tiellä, aiheutuu myös lakkaamaton toimintamme. Toiminta on aina työntymistä tulevaisuuteen.