Tajunnan ensimmäisenä toimintana siis on: säilyttää sitä, mitä ei enää ole ja ennakoida sitä, mitä ei vielä ole. Siltä puuttuisi nykyisyys, jos nykyisyys rajoittuisi matemaattiseen tuokioon. Sellainen tuokio on vain pelkkä teoreettinen raja, joka erottaa menneisyyden tulevaisuudesta. Se voidaan tarkkaan katsoen käsittää, mutta havaittavissa se ei ole milloinkaan; kun luulemme siihen yltäneemme, se onkin jo meistä etäällä. Todellisuudessa me havaitsemme vain jonkinlaisen tiheän keston, jonka kahtena tekijänä ovat äskeisin menneisyytemme ja lähin tulevaisuutemme. Me nojaamme menneisyyteen ja taivumme tulevaisuuteen; nojaaminen ja taipuminen siis ovat tajuisen olennon ominaisuuksia. Jos haluatte, voimme niinmuodoin sanoa, että tajunta on olleen ja tulevan välinen yhdysviiva, menneisyyttä ja tulevaisuutta toisiinsa liittävä silta. Mutta mitä virkaa on tuolla sillalla ja mikä on tajunnan tehtävänä?
Voidaksemme tuohon kysymykseen vastata meidän on saatava selville, mitkä ovat tajuisia olentoja ja mihin saakka tajunnan alue luonnossa ulottuu. Tällöin emme saa vaatia täydellistä, ehdotonta, matemaattista selvyyttä; jos sen teemme, emme saavuta lainkaan tulosta. Ehdottoman varmasti tietääkseen, että jokin olio on tajuinen, täytyisi siihen syventyä, yhtyä yhdeksi sen kanssa, olla se. Olen varma siitä, ettei kukaan teistä kykene kokemuksen enempää kuin järkeilynkään nojalla todistamaan, että minä, joka tässä teille puhun, olen tajuinen olento. Voisinhan olla luonnon kekseliäästi sommittelema, liikkuva ja jutteleva automaatti; sanat, joiden avulla selitän itseni tajuiseksi, voisivat nekin olla tajuttomasti lausutut. Mutta vaikka asia ei olekaan mahdoton, myönnätte varmaan, ettei se ole ollenkaan todennäköinen. Teidän ja minun kesken vallitsee ilmeinen ulkonainen samankaltaisuus, ja tämän ulkonaisen samankaltaisuuden nojalla te päättelette sisäistäkin yhtäläisyyttä olevan olemassa. Sellainen analogiaan nojautuva päättely tosin johtaa vain todennäköisyyteen, mutta on paljon tapauksia, joissa todennäköisyys on riittävän suuri vastatakseen käytännössä täyttä varmuutta. Seuratkaamme siis analogian juonta tutkien mihin saakka tajuisuus ulottuu, missä kohden se taukoaa.
Toisinaan sanotaan: »Tajuntamme ja aivomme ovat yhteydessä keskenänsä; tajunta on niinmuodoin katsottava ominaiseksi ainoastaan niille elollisille olennoille, joilla on aivot.» Sellaisen todistelun virheellisyys on kumminkin silmäänpistävä. Siten päätellen voisi yhtä hyvin sanoa: »Ruoansulatuksemme ja vatsamme ovat yhteydessä keskenänsä; niinmuodoin sulattavat ruokaansa vain ne elolliset olennot, joilla on vatsa.» Mutta niin ollen erehtyisi pahoin, sillä ruoan sulattamiseen ei välttämättä tarvita vatsaa, eipä edes mitään elimiä: ameeba sulattaa ravintonsa, vaikka onkin vaivoin omaan muotoonsa erikoistunut alkulimajoukkio. Elollisen ruumiin muuttuessa moniosaisemmaksi ja täydellisemmäksi työ jakautuu; eri toiminnoissa tulevat kysymykseen eri elimet, ja ruoansulatuskyky rajoittuu vatsaan tai yleisemmin sanoen ruoansulatuselimiin, jotka suorittavat tehtävän paremmin, koska niillä ei ole muuta virkaa. Samaten ihmisen tajunta kieltämättä liittyy aivoihin, mutta siitä ei johdu, että aivot ovat tajunnalle välttämättömät. Mitä alemmaksi laskeudutaan eläinten joukossa, sitä yksinkertaisempina ja erillisempinä ilmenevät eri hermokeskukset; vihdoin hermostolliset ainekset katoavat, peittyvät vähemmän erikoistuneen elimistön massaan. Eikö meidän ole otaksuminen, että tajunta, joka korkeimmilla elollisilla olennoilla liittyy erittäin moniosaisiin hermokeskuksiin, noudattelee hermojärjestelmää pitkin matkaa ja että se, hermoaineksen vielä piillessä erikoistumattomassa elollisessa aineessa, itsekin siihen hajautuu, epämääräisenä ja vähiin tyrehtyneenä, mutta ei olemattomiin hävinneenä? Niinpä voisi oikeastaan kaikki, mikä on elävää, samalla olla tajuista: periaatteellisesti ulottuu tajuisuus yhtä laajalle kuin elämä. Mutta onko todellisuudessa niin laita? Eikö se voi uinahtaa tai sammua? Luultavaa kyllä. Eräs toinen tosiasiain linja johtaa meidät niin päättelemään.
Siinä tajuisessa olennossa, jonka tunnemme parhaiten, tajunta työskentelee aivojen välityksellä. Luokaamme silmäys ihmisen aivoihin nähdäksemme miten ne toimivat. Aivot ovat osa hermojärjestelmää, johon aivojen ohella kuuluvat selkäydin, hermot ym. Selkäytimessä sijaitsee mekanismeja, jotka ovat milloin hyvänsä valmiit suorittamaan ruumiin vaatimia monimutkaisia toimintoja muistuttaen sikäli konesoittimeen sijoitettavaa perforoitua paperia, joka ennakolta kuvaa soittimen esittämiä säveliä. Jokaisen näistä mekanismeista voi saada välittömästi toimimaan jokin ulkonainen aihe; silloin ruumis heti suorittaa eräitä järjestelmällisiä liikkeitä vastaukseksi saamaansa kiihokkeeseen. Mutta on olemassa tapauksia, jolloin kiihoke, selkäytimeen vaikuttaessaan, ei aiheutakaan välitöntä vastavaikutusta, vaan kohoaa ensin aivoihin, laskeutuu ja saattaa selkäytimen mekanismin toimimaan vasta aivojen välityksellä. Miksi tämä kiertotie? Mitä hyötyä on aivojen väliintulosta? Arvaamme asian helposti, jos tarkastelemme hermojärjestelmän yleistä rakennetta. Aivot ovat yhteydessä selkäytimen mekanismeihin yleensä eikä ainoastaan johonkin niistä, joten aivoihin saapuu kaikenlaisia eikä vain joitakin määrättyjä kiihokkeita. Ne siis muodostavat risteyksen, missä jokaista aistirataa pitkin saapuva värähtely voi suuntautua mille liikuntoradalle tahansa. Ne toimivat kommutaattorina, jonka nojalla erään elimistönosan vastaanottama virta voidaan kääntää kohti tahdon määräämää liikuntokoneistoa. Kiertoteitse liikkuessaan vaikutelma niinmuodoin ilmeisesti saa aivot panemaan käyntiin liikuntomekanismin, joka on valittu eikä pakollisesti vaikutelman alaiseksi joutunut. Selkäytimessä on paljon valmiita vastauksia olosuhteiden mahdollisesti asettamia kysymyksiä varten; aivot asiaan puuttuessaan laukaisevat niistä soveliaimman. Aivot ovat valinnan elin.
Mitä alemmalle tasolle tulemme eläinten joukossa, sitä epämääräisemmän rajan huomaamme selkäytimen ja aivojen toimintojen välillä. Valintakyky, joka on aluksi paikallistunut aivoihin, laajenee vähitellen selkäytimeen, joka silloin sommittelee vähemmän mekanismeja ja epäilemättä myös käyttelee niitä vähemmän täsmällisesti. Missä hermojärjestelmä on alkeellinen — ja sitäkin suuremmalla syyllä, missä ei enää ole selvästi erotettavia hermoaineksia — automaattisuus ja valinta sulautuvat yhteen: vastavaikutus yksinkertaistuu siinä määrin, että näyttää melkein mekaaniselta, mutta epäröi ja haparoi sentään yhä ikäänkuin olisi vielä tahallinen. Palauttakaa mieleenne ameeba, josta vastikään oli puhe. Joutuessaan lähelle sellaista ainetta, josta voi saada itselleen ravintoa, se sinkoaa ulospäin säikeitä, jotka kykenevät tempaamaan kiinni ja kokoamaan yhteen vieraita kappaleita. Nuo valeraajat ovat todellisia elimiä ja niinmuodoin mekanismeja, mutta ne ovat satunnaista asiaintilaa varten luotuja tilapäisiä elimiä, joissa näyttää jo ilmenevän valinnan alkeita. Sanalla sanoen: pitkin animaalisen elämän sarjaa, joskin sitä epämääräisemmässä muodossa, mitä alemmalle tasolle laskeudumme, näemme ilmenevän valintakykyä, ts. kykyä vastata määrättyyn kiihokkeeseen enemmän tai vähemmän aavistamattomin liikkein. Siinä on tulos toisen tosiasialinjan tarkastelusta. Se täydentää aikaisempaa päätelmäämme, sillä jos, kuten sanoimme, tajunta säilyttää menneisyyttä ja ennakoi tulevaisuutta, niin tuo epäilemättä tapahtuu sen vuoksi, että tajunnan tehtävänä on valinnan suorittaminen: valitessa täytyy ajatella mitä voi tehdä ja palauttaa mieleensä entisten tekojen seurauksia, edullisia samoin kuin vahingollisiakin, täytyy ennakoida ja täytyy muistaa. Mutta toisaalta päätelmämme täydellisyydessään antaa meille todennäköisen vastauksen taannoiseen kysymykseen: ovatko kaikki elävät olennot tajuisia olentoja, vai peittääkö tajuisuus vain osan elämän aluetta?
Jos tajunta tosiaankin merkitsee valintaa ja jos tajunnan tehtävänä on ratkaisun suorittaminen, on tuskin luultavaa, että tajuntaa tavataan organismeissa, jotka eivät liiku omaehtoisesti ja joilla ei ole mitään ratkaisua suoritettavanaan. Itse asiassa ei ole elollista olentoa, jolta omaehtoisen liikkumisen kyky näyttäisi kerrassaan puuttuvan. Kasvikunnassakin, missä organismi yleensä on kiinni maaperässä, liikkumiskyky pikemmin uinuu kuin kokonaan puuttuu; jos siitä voi olla hyötyä, se jälleen herää. Minä uskon sen oikeastaan kuuluvan kaikille elollisille olennoille, kasveille samoinkuin eläimillekin. Monet niistä kuitenkin todellisuudessa siitä luopuvat — monet eläimet, varsinkin sellaiset, jotka elävät toisten organismien loisina ja joiden ei tarvitse siirtyä paikaltaan löytääkseen ravintonsa, ja useimmat kasvit. Eivätkö viimeksimainitut olekin, kuten on sanottu, maan loisia? Minusta näyttää niinmuodoin todennäköiseltä, että tajunta, joka alkujaan asuu kaikessa elollisessa, vaipuu uneen, milloin ei enää ole omaehtoista liikuntaa, ja kiihtyy, milloin elämä taipuu kohti vapaata toiminnallisuutta. Onhan muuten jokainen meistä voinut todentaa tämän lain omassa itsessänsä. Mitä tapahtuukaan, kun jokin toimintamme menettää omaehtoisen luonteensa ja muuttuu automaattiseksi? Tajuisuus vetäytyy siitä pois. Opetellessamme esimerkiksi jotakin ruumiinharjoitusta suoritamme aluksi jokaisen liikkeen tajuisesti, koska se johtuu meistä, pohjautuu ratkaisuumme ja edellyttää valintaa. Mutta sitä mukaa kuin liikkeet punoutuvat kiinteämmin toisiinsa ja määräävät mekaanisemmin toisiansa siten vapauttaen meidät ratkaisun ja valinnan suorittamisesta, niihin kohdistuva tajuisuutemme vähenee ja häviää. Mitkä ovat, toisaalta, ne hetket, jolloin tajuntamme on valppaimmillaan? Eivätkö ne ole sisäisen taitekohdan tuokioita, jolloin joudumme epäröimään kahden tai useamman mahdollisen vaihtoehdon edessä, jolloin tunnemme, että tulevaisuus on oleva sellainen, miksi sen itse muodostamme? Tajuntamme intensiteetin vaihtelut näyttävät niinmuodoin vastaavan suurempaa tai pienempää valinnan, tai jos niin haluatte, luovan työn määrää, jonka kohdistamme toimintaamme. Kaikki seikat kehottavat uskomaan, että niin on laita tajunnan yleensä. Jos tajunta tarkoittaa muistia ja ennakointia, niin tajunta ja valinta merkitsevät yhtä.
Ajatelkaamme siis elollista ainetta sen alkeellisessa muodossa, sellaisena kuin se aluksi on voinut esiintyä. Se on yksinkertainen, hyytelömäinen alkulimamassa, kuten ameebassa, se voi vaihtaa muotoansa mielin määrin ja on siis epämääräisesti tajuinen. Kun se nyt alkaa kasvaa ja kehittyä, on sillä kaksi uraa edessänsä. Se voi suuntautua kohti liikuntoa ja toimintaa — kohti yhä tehokkaampaa liikuntoa ja yhä vapaampaa toimintaa: siinä on vaaranuhkaa ja seikkailua, mutta myös tajuntaa yhä kasvavine syvyys- ja intensiivisyysasteineen. Toisaalta se voi hylätä toiminta- ja valintakyvyn, jotka ovat siinä idullaan, ja järjestäytyä hankkimaan lähimmästä ympäristöstään mitä tarvitsee, sen sijaan, että lähtisi sitä etäämpää etsimään: siinä on silloin varma, rauhallinen, porvarillinen olomuoto, mutta myöskin turtumus, liikkumattomuuden ensimmäinen vaikutus, ja kohta seuraa lopullinen horroksiin vaipuminen, tajuttomuus. Nämä ovat ne kaksi uraa, jotka tarjoutuivat elämän kehittymiselle. Elollinen aine on lähtenyt kulkemaan osaksi toista, osaksi toista pitkin. Ensimmäinen on suurin piirtein katsoen eläinkunnan suuntautumistie (minä sanon »suurin piirtein katsoen», koska useat eläinlajit luopuvat liikunnasta ja samalla epäilemättä myöskin tajunnasta); toinen edustaa suurin piirtein katsoen kasvien suuntautumista (sanon jälleen »suurin piirtein katsoen», sillä liikuntakyky ja luultavasti myöskin tajunta voivat toisinaan valveutua kasvissa).
Jos tältä näkökannalta tarkastelemme elämää sellaisena kuin se esiintyy maailmaan ilmestyessään, näemme sen tuovan mukanansa jotakin sellaista, joka jyrkästi eroaa karkeasta aineesta. Sinänsä maailma tottelee välttämättömyyden lakeja. Määrätyissä olosuhteissa aine esiintyy määrätyllä tavalla, mitään sen vaihetta ei ole mahdoton edeltäpäin arvata: jos tieteemme olisi täydellinen ja laskelmakykymme rajaton, tietäisimme ennakolta kaikki, mitä epäorgaanisessa aineen maailmassa, sen massassa ja aineosissa, tulee tapahtumaan, samoin kuin nyt voimme ennakolta määrätä auringon tai kuun pimenemisen. Sanalla sanoen: aine on inertiaa, geometriaa, välttämättömyyttä. Elämän ohella ilmestyy ennakolta arvaamaton ja vapaa liikunto. Elävä olento valitsee tai pyrkii valitsemaan. Sen tehtävänä on luova työ. Maailmassa, jossa kaikki muu on määrättyä, ympäröi sitä epämääräisyyden vyöhyke. Koska tulevaisuuden luomista varten on valmistettava jotakin nykyisyydessä, koska tulevaisen valmistelu voi tapahtua ainoastaan siten, että käytetään hyväksi sitä, mikä on ollut, elämä pyrkii alun pitäen säilyttämään menneisyyttä ja ennakoimaan tulevaisuutta, joten nykyisyys ja tulevaisuus tunkeutuvat toisiinsa muodostaen jakamattoman jatkuvuuden: tämä muisti ja tämä ennakointi ovat, kuten olemme nähneet, tajunta itse. Ja siksi ulottuu tajunta, oikeastaan, joskaan ei tosiasiallisesti, yhtä laajalle kuin elämä.
Tajunta ja aineellisuus ilmenevät niinmuodoin jyrkästi erilaisina olemassaolon muotoina, vieläpä toistensa vastakohtinakin, jotka järjestävät välisensä suhteet niin hyvin kuin voivat, joten syntyy eräänlainen modus vivendi. Aine merkitsee välttämättömyyttä, pakkoa, tajunta vapautta, mutta miten ne toisiansa vastustanevatkaan, elämä keksii keinon niiden sovittamiseksi. Elämä onkin vapautta, joka työntyy välttämättömyyteen muovaten sitä omaksi hyödyksensä. Se ei olisi ajateltavissakaan, ellei determinismi, jota aine tottelee, voisi hellittää ankaruuttansa. Mutta otaksukaamme, että aine eräinä hetkinä, eräissä kohdin osoittaa jonkinlaista joustavuutta. Sellaisiin kohtiin sijoittuu tajunta. Se sijoittuu niihin paneutumalla aivan pieneksi, mutta päästyään kerran paikoilleen se laajenee, avartaa osuuttansa ja saa lopulta valtoihinsa kaikki, koska sillä on käytettävänään aikaa ja koska vähäisinkin indeterminaation määrä rajattomasti lisääntyessään voi luoda vapautta miten paljon tahansa. — Samaan päätelmään johdumme noudattamalla toisia tosiasialinjoja, jotka ilmaisevat asian vielä täsmällisemmin.
Jos tutkimme, miten elollinen olio menettelee liikkeitä suorittaessaan, havaitsemme menetelmän aina samaksi. Se perustuu siihen, että elimistö käyttää hyväkseen eräitä aineita, joita sopii nimittää räjähtäviksi ja jotka ruudin tavoin odottavat vain sytyttävää kipinää pamahtaaksensa. Minä tarkoitan ravintoaineita, erikoisesti kolmijakoisia aineita — hiilihydraatteja ja rasvoja. Niihin on keräytynyt melkoinen määrä potentiaalista energiaa, joka on valmis muuttumaan liikkeeksi. Tuon energian ovat kasvit vähitellen lainanneet auringolta, ja eläin, joka käyttää ravintonansa kasvia, tai eläintä, joka on käyttänyt ravintonansa kasvia, tai eläintä, joka on käyttänyt ravintonansa eläintä, joka sekin on käyttänyt ravintonansa toista, kasvien varassa elävää eläintä jne., vain siirtää elimistöönsä räjähdysainetta, jonka elämä on valmistanut keräten auringon energiaa. Suorittaessaan jonkin liikkeen se vapauttaa vangittua energiaa; sitä varten sen tarvitsee vain irrottaa telkisäppi, hipaista kitkatonta liipaisinta ja herättää kipinä: räjähdys tapahtuu ja syntyy liike valittuun suuntaan. Se seikka, että ensimmäiset elolliset oliot häilyvät kahden kehityslinjan, kasvi- ja eläinelämän, vaiheilla, johtuu siitä, että elämä aluksi otti tehtäväksensä sekä räjähdysaineen valmistamisen että sen käyttelemisen liikkeiden hyväksi. Sitä mukaa kuin kasvit ja eläimet erikoistuivat, elämä jakautui kahteen alueeseen siten erottaen toisistaan molemmat alkuansa yhtyneinä esiintyneet toiminnot. Toisessa tapauksessa se huolehti etupäässä räjähdysaineen valmistamisesta, toisessa sen räjähdyttämisestä. Mutta tarkasteltakoonpa elämää sen kehityksen alku- tai loppukohdassa, sen tehtävänä on aina toisaalta asteittainen keräämistyö, toisaalta äkillinen kuluttaminen: sille on tärkeätä saada aine keräämään hitaan ja vaivalloisen menetelmän avulla potentiaalista energiaa, joka muuttuu tuokiossa liike-energiaksi. Kuinka muuten menettelisikään vapaa alkusyy, joka ei kykene murtamaan aineen vallitsijana esiintyvää välttämättömyyttä, mutta kykenee sentään sitä taivuttamaan, ja joka tahtoisi varsin pienen, aineeseen kohdistuvan vaikutuksen nojalla saada sen suorittamaan yhä tehokkaampia liikkeitä yhä paremmin valikoituun suuntaan? Se menettelisi juuri mainitulla tavalla. Se pyrkisi siihen, ettei sen tarvitse kuin irrottaa säppi tai toimittaa kipinä, käyttää silmänräpäyksessä hyväkseen energiaa, jonka aine on kerännyt kaikkien siihen tarvittavien aikojen kuluessa.