Samaan tulokseen johdumme vielä kolmattakin tosiasialinjaa noudattelemalla, tarkastelemalla elollisessa oliossa teon edellä käyviä mielikuvia eikä enää tekoa itseänsä. Mistä merkistä me yleensä tunnemme toiminnanmiehen, henkilön, joka lyö leimansa tapahtumiin, joihin kohtalo hänet johdattaa? Eikö ole laita niin, että hän kokoaa kuvasarjan, lyhyen tai pitkän, silmänräpäykselliseksi näkemykseksi? Mitä suurempi määrä menneisyyttä hänen nykyisyyteensä sisältyy, sitä painavampi on se massa, jonka hän työntää tulevaisuuteen uhkaavien mahdollisuuksien vastapainoksi. Hänen tekonsa on kuin nuoli: se singahtaa eteenpäin sitä kiivaammin, mitä enemmän mielikuvat jännittyvät taaksepäin, kohti menneisyyttä. Miten suhtautuukaan tajuntamme havainnon esineenä olevaan aineeseen? Yhtenä ainoana tuokionansa se käsittää tuhansia miljoonia värähdyksiä, jotka esiintyvät elottomassa aineessa peräkkäisinä ja joista ensimmäinen ja viimeinen näkyisivät äärettömän kaukana toisistaan, jos aine kykenisi muistamaan. Kun avaan silmäni ja suljen ne heti jälleen, niin kokemani valoaistimus, jonka käsittää yksi ainoa elämäni tuokio, on suunnattoman pitkän, ulkomaailmassa kehittyvän historian tihentymä. Siihen sisältyy triljoonia toisiansa seuraavia värähtelyjä, ts. niin pitkä tapahtumien sarja, että jos tahtoisin sen laskea, kuluttaisin siihen tuhansia vuosia, miten säästävästi aikaani käyttelisinkin. Mutta nämä yksitoikkoiset ja himmeät tapahtumat, jotka täyttäisivät tajuiseksi muuttuneessa aineessa kolmekymmentä vuosisataa, valtaavat yhden ainoan silmänräpäyksen minun tajunnassani, joka kykenee ne kokoamaan kuvanomaiseksi valoaistimukseksi. Samaa voisi muuten sanoa kaikista muistakin aistimuksista. Tajunnan ja aineen yhtymäkohdassa sijaiten aistimus tihentää meille ominaisessa ja tajuntaamme luonnehtivassa kestossa äärettömiä vaiheita siitä, mitä sopisi, sanan merkitystä avartaen, nimittää elottomien olioiden kestoksi. Jos havaintomme siten kerää yhteen aineen tapahtumia, eikö meidän tule ajatella tarkoituksena olevan, että toimintamme pääsee niitä vallitsemaan? Otaksukaamme esimerkiksi, että aineeseen luonnostaan kuuluva välttämättömyys on voitettavissa, kunakin hetkenänsä, ainoastaan äärimmäisen ahtaissa rajoissa. Miten silloin menettelisikään tajunta, joka siitä huolimatta tahtoisi luoda aineen maailmaan vapaata toimintaa, vaikkapa vain irrottaakseen säpin tai suunnatakseen jotakin liikuntoa? Eikö se menettelisi juuri kuvailemallamme tavalla? Eikö meidän tule odottaa huomaavamme tajunnan ja elottomien olentojen keston välillä sellaista jännityksen eroa, että lukemattomat aineen maailman hetket voivat sisältyä yhteen ainoaan tajuisen elämän tuokioon, joten tahdottu toiminta, jonka tajunta jonakin tuokionansa suorittaa, voi levitä suunnattoman lukuisiin aineen hetkiin siten kooten itseensä ne melkein äärettömän pienet pakottomuuden määrät, joita ne sisältävät. Toisin sanoen: eikö tajuisen olennon keston jännitys määrää tarkalleen hänen toimintavoimaansa, sitä vapaan ja luovan toiminnallisuuden määrää, jonka hän voi maailmaan tuoda? Minä uskon, että niin on laita, mutta en tahdo tällä kertaa asiaa erikoisesti korostaa. Sanon vain, että tämä uusi tosiasialinja johtaa meidät samaan kohtaan kuin edellinen. Tarkastelimmepa tajunnan määräämää tekoa tai tekoa valmistelevaa havaintoa, kummassakin tapauksessa tajunta ilmenee meille voimana, joka työntyy aineeseen ottaakseen sen valtoihinsa ja käytelläkseen sitä hyödyksensä. Sillä on kaksi toisiansa täydentävää menetelmää: toisaalla räjähdystoiminta, joka vapauttaa hetkessä valittuun suuntaan purkautuvan tarmon, jota aine on kerännyt pitkien aikojen kuluessa, toisaalla tihennystyö, joka kerää tuohon ainoaan tuokioon lukemattomat aineen suorittamat pienet tapahtumat supistaen äärettömän pitkän tarinan yhdeksi sanaksi.
Asettukaamme vihdoin siihen kohtaan, missä nämä eri linjat lähenevät toisiansa. Toisaalla näemme välttämättömyyden alaisen aineen, jolta puuttuu muisti ja joka korkeintaan kelpaa silloittamaan kahden eri hetkensä välisen juovan jokaisen hetken voidessa johtaa itsensä edellisestä lisäämättä mitään maailmassa jo olevaan sisältöön. Toisaalla tajunta, ts. muisti ja vapaus, luovan toiminnan tasainen jatkuvaisuus kestossa, jossa tapahtuu todellista kasvamista — kestossa, joka avartuu itsestään, jossa menneisyys säilyy jakamattomana ja kehittyy kuin kasvi, ikäänkuin taikakasvi, joka alinomaa keksii itselleen uuden muodon, uudet lehti- ja kukkamuodot. Minusta muuten näyttää epäilemättömältä, että nämä kaksi olemisen muotoa — aine ja tajunta — johtuvat yhteisestä alkulähteestä. Minä olen kerran aikaisemmin yrittänyt osoittaa, että jos ensinmainittu on toisen vastakohta, jos tajunta on toimintaa, joka lakkaamatta luo ja rikastuttaa itseänsä, aineen ollessa toimintaa, joka hajoaa tai riutuu, ei ainetta enempää kuin tajuntaakaan voida selittää niiden itsensä nojalla. En tahdo nyt asiaan palata; tyydyn sanomaan, että näen elämän koko kehittymisessä maapallollamme luovan tajunnan läpäisemässä ainetta, ponnistuksen, jonka tarkoituksena on älykkyyden ja keksinnän avulla vapauttaa jotakin, mikä eläimessä pysyy sidonnaisena ja irrottuu lopullisesti ainoastaan ihmisessä.
On turhaa ryhtyä yksityiskohtaisesti tarkastelemaan niitä huomioita, jotka Lamarckista ja Darwinista lähtien ovat yhä suuremmassa määrin vakaannuttaneet lajien kehitystä koskevaa aatetta, jonka mukaan lajit syntyvät toisistansa alkaen kaikkein yksinkertaisimmista elimellisistä muodoista. Emme voi kieltäytyä kannattamasta hypoteesia, jolla on puolellansa vertailevan anatomian, embryologian ja paleontologian kolminkertainen todistus. Tiede on samalla osoittanut, millaisin seurauksin elämän koko kehityksessä ilmenee oleviin olosuhteisiin sopeutumisen välttämättömyys, jonka alaisia elolliset oliot ovat. Mutta tämä välttämättömyys näyttää selittävän elämän päätymisen määrättyihin muotoihin eikä sitä liikuntoa, joka johtaa elimellistä muotoutumista yhä korkeammalle asteelle. Alkeellinen organismi sopeutuu olemassaolonsa ehtoihin yhtä hyvin kuin mekin, koska sen kerran onnistuu elää niiden kehässä. Miksi siis elämä on kehittynyt yhä monimutkaisemmaksi ja samalla yhä vaarallisemmaksi? Eräät elämänmuodot, jotka ovat nykyäänkin nähtävissämme, ilmenivät jo paleotsooisen kauden kaikkein varhaisimpina aikoina. Ne ovat säilyneet muuttumatta halki aikojen; elämän siis ei ole ollut mahdotonta pysähtyä määrättyyn muotoon. Miksi se ei ole tyytynyt niin tekemään kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa? Miksi se on edennyt, miksi? — ellei sitä ole kuljettanut mukanansa jokin hyöky halki yhä ankaramman vaaranalaisuuden ja kohti yhä suurempaa tehokkuutta?
Vaikea on luoda silmäystä elämän kehitykseen ilman sitä tuntoa, että tuo sisäinen paine todellakin on olemassa. Ei pidä kumminkaan luulla sen singonneen elollista ainetta yhteen ainoaan suuntaan, ei myöskään eri lajien edustavan saman tien eri pysähdyspaikkoja eikä matkan sujuneen esteettömästi. Ponnistus on ilmeisesti kohdannut käyttelemässään aineessa vastuksia, sen on täytynyt matkalla jakautua, luovuttaa eri kehityslinjoille ne eri suuntautumistaipumukset, jotka sen kohdussa piilivät; se on suistunut radaltansa, se on taantunut, toisinaan kerrassaan pysähtynytkin. Ainoastaan kahdella uralla se on saavuttanut epäämätöntä menestystä, toisessa tapauksessa osittaista, toisessa verrattain täydellistä. Tarkoitan niveljalkaisia ja luurankoisia. Ensimmäisen kehitysuran loppupäästä löydämme hyönteisen vaistot, toinen päätyy inhimilliseen älyyn. Meillä on niinmuodoin lupa uskoa, että kehittyvä voima käsitti alunpitäen, joskin epämääräisinä tai pikemmin toisiinsa sisältyvinä, sekä vaiston että älyn.
Sanalla sanoen: näyttää siltä kuin suunnaton tajuisuudenvirta, jossa kaikenlaiset mahdollisuudet läpäisivät toisiansa, olisi tunkeutunut aineeseen taivuttaakseen sitä elimelliseksi ja tehdäkseen siitä, vaikka se onkin itse välttämättömyys, vapauden välineen. Tajullisuus on kuitenkin ollut joutua ansaan. Aine kääriytyy sen ympärille, mukaannuttaa sen omaan automaattisuuteensa, uinuttaa sen omaan tajuttomuuteensa. Eräillä kehityksen urilla, varsinkin kasvimaailmassa, automatismi ja tajuttomuus ovat sääntönä; kehitysvoimassa asuva vapaus tosin vielä ilmenee syntyvissä odottamattomissa muodoissa, jotka ovat todellisia taideteoksia, mutta kerran syntyneinä nämä odottamattomat muodot toistuvat konemaisesti: yksilö ei valitse. Eräillä toisilla urilla tajunta pääsee vapautumaan siinä määrin, että yksilössä elää jonkinlainen valinnan tunto ja niinmuodoin jonkinlainen valinnan valta, mutta olemassaolon välttämättömyydet muuttuvat valintakyvyn pelkäksi elämäntarpeen apuneuvoksi. Pitkin elämän koko asteikkoa vapaus on kytketty kahleeseen, jota sen onnistuu korkeintaan pidentää. Ainoastaan ihmisessä tapahtuu äkillinen harppaus: kahle katkeaa. Olkoonpa, että ihmisen ja eläimen aivot todellakin ovat toistensa kaltaiset; edelliset ovat sikäli erikoiset, että ne tekevät mahdolliseksi asettaa jokaista omaksuttua tottumusta vastaan toisen tottumuksen ja jokaista koneellista toimintamuotoa vastaan toisen samanlaisen, mutta vastakkaisen. Vapaus, joka pääsee kohentumaan välttämättömyyden kiistellessä itseänsä vastaan, tekee silloin aineen aseeksensa. Näyttää siltä kuin se olisi hajottanut voidakseen hallita.
On todennäköistä, että fysiikka ja kemia yhteisin ponnistuksin kerran kykenevät valmistamaan ainetta, joka on elollisen aineen kaltaista; elämän menetelmänä on salavihkainen sujuttautuminen, ja se voima, joka on temmannut aineen pelkän mekaanisuuden ulkopuolelle, ei olisi päässyt aineeseen käsiksi, ellei olisi aluksi mukautunut tuohon mekaanisuuteen kuten vaihteen kärki painautuu sen ratakiskon kupeeseen, jolta tahtoo suistaa junan pois. Toisin sanoen: elämä paneutui alun pitäen määrätynlaiseen aineeseen, jota oli alkanut tai olisi voinut alkaa valmistua ilman sitä. Mutta siihen olisi aine omiin valtoihinsa jätettynä pysähtynyt, ja siihen epäilemättä pysähtyy myöskin laboratorioittemme valmistustyö. Eräitä elollisen aineen oleellisia ominaisuuksia voidaan jäljitellä, mutta mahdotonta on siihen luoda sitä hyökyä, jonka voimassa se lisääntyy ja sanan varsinaisessa merkityksessä kehittyy. Mutta sellainen lisääntyminen ja sellainen kehittyminen ovatkin elämä itse. Kummassakin ilmenee sisäinen paine, tarve päästä kasvamaan lukuisammaksi ja rikkaammaksi monistumalla avaruudessa ja monistumalla ajan piirissä; sanalla sanoen: niissä ilmenevät ne kaksi vaistoa, jotka alun pitäen ovat elämän seuralaiset ja jotka myöhemmin muodostuvat inhimillisen toiminnan suuriksi liikkeellepanijoiksi: rakkaus ja kunnianhimo. Ilmeisesti edessämme työskentelee voima, joka pyrkii vapautumaan kammitsoistansa, vieläpä kohoamaan oman itsensä yläpuolelle, antamaan aluksi kaikki, mitä omistaa, ja sitten vielä enemmän. Kuinkapa muuten määrittelisimmekään hengen? Ja kuinkapa henkinen voima, jos se kerran on olemassa, eroaisi toisista muuten kuin sikäli, että siinä asuu kyky kirvoittaa itsestään enemmän kuin sisältää? On kumminkin otettava huomioon kaikenlaiset esteet, joita tämä voima tiellänsä kohtaa. Elämän kehitys, alkuvaiheistansa ihmiseen asti, saa mieleemme kuvastumaan tajuisuuden virran, joka työntyy aineeseen ikäänkuin raivatakseen siihen maanalaisen uoman, tekee yrityksiä oikeaan ja vasempaan, etenee nopeammin tai hitaammin, murtuu useimmiten kallioon, mutta onnistuu kumminkin, ainakin eräässä suunnassa, tunkeutumaan läpi ja ilmaantumaan jälleen valkeuteen. Tämä suunta on se kehitysura, joka päätyy ihmiseen.
Mutta minkä tähden henki on ryhtynyt sellaiseen yritykseen? Mitä etua sillä on ollut tunnelin kaivamisesta? Tästä kohden sopisi lähteä seurailemaan useita uusia tosiasialinjoja, jotka nekin näkyisivät kaikin lähenevän yhtä ainoata pistettä. Siinä tapauksessa kumminkin täytyisi pohtia sielunelämän, psykofyysillisten suhteiden, siveellisen ihanteen ja sosiaalisen edistyksen yksityiskohtia niin seikkaperäisesti, että on parempi käydä suoraa päätä käsiksi asian ytimeen. Jos asetamme aineen ja tajunnan toistensa yhteyteen, niin huomaamme aineen toimivan lähinnä jakajana ja täsmällistyttäjänä. Ajatuksessa, joka jää oman itsensä varaan, esiintyvät eri elementit siinä määrin toisiinsa kietoutuneina, ettei voi sanoa, onko niitä yksi vaiko useampia: ne muodostavat jatkuvan yhteyden, ja sellainen kokoomus jää aina epämääräiseksi. Jotta ajatus täsmällistyisi, sen täytyy pirstoutua sanoiksi: me emme kykene tekemään kunnollista tiliä siitä, mitä on mielessämme, ellemme ota paperiliuskaa ja järjestele vierekkäin asioita, jotka ajatuksissamme läpäisivät toisensa. Siten aine erottaa, jakaa, hajottaa yksilöiksi ja lopulta persoonallisuuksiksi suuntautumia, jotka elämän alkuhyöky sisälsi erottamattomasti toisiinsa yhtyneinä. Toisaalta aine aiheuttaa ja tekee mahdolliseksi ponnistuksen. Ajatus, joka jää pelkäksi ajatukseksi, taideteos, joka on ainoastaan suunniteltu, runoteos, joka on vain haaveena sepittäjän mielessä, eivät vielä maksa vaivaa. Ponnistusta kysyy runon aineellinen todellistuminen sanojen avulla, taiteellisen suunnitelman muuttuminen veistokseksi tai maalaukseksi. Ponnistus on vaivalloinen, mutta samalla arvokas, arvokkaampi teosta, johon se päätyy, koska henkilö sen nojalla kehittelee itsestään enemmän kuin hänessä on, kohoaa omaa itseänsä korkeammalle. Ponnistus ei olisi mahdollinen, ellei ainetta olisi olemassa: aine vastustaa meitä, mutta me voimme saada sen tottelemaan itseämme, joten se on samalla kertaa este, väline ja kiihottaja; se koettelee voimiamme, säilyttää niiden leiman ja yllyttää niitä tehostamaan.
Filosofit, jotka ovat mietiskelleet elämän tarkoitusta ja ihmisen kohtaloa, eivät ole kyenneet oikein havaitsemaan, että luonto itse on vaivautunut selittämään meille asiaa. Se huomauttaa meille selvin merkein, että tarkoitusperämme on saavutettu. Tuo merkki on ilo. Minä puhun ilosta, en mielihyvästä, huvista. Mielihyvä on vain temppu, jonka luonto on keksinyt saadakseen elollisen olion säilyttämään elämää; se ei ilmaise sitä suuntaa, josta käsin elämä on singottu. Ilo sitävastoin aina ilmoittaa elämän onnistuneen, avartaneen aluettansa, saaneen voiton: suuressa ilossa soi aina voitonriemun sävel. Jos otamme huomioon tämän vihjeen ja noudattelemme tätä uutta tosiasiainlinjaa, näemme kaikkialla, missä on iloa, myöskin luovaa työtä: mitä runsaampaa on luova työ, sitä syvempi on ilo. Lastansa silmäilevä äiti on iloinen, koska tietää hänet luoneensa, ruumiillisesti ja henkisesti. Iloitseeko liikettänsä laajentava kauppias tai menestyksellisesti toimivan tehtaan isäntä ansaitsemastansa rahasta ja voittamastansa maineesta? Rikkaus ja arvonanto ilmeisesti ovat suurena osana hänen tuntemassaan tyydytyksessä, mutta ne tuottavat hänelle pikemmin mielihyvää kuin iloa. Todellista iloa hän tuntee sen johdosta, että on pannut alkuun menestyvän yrityksen, herättänyt eloon jotakin. Ajatelkaa poikkeuksellisia iloja: taiteilijan, joka on toteuttanut mielikuvansa, tiedemiehen, joka on löytänyt tai keksinyt jotakin. Te kuulette väitettävän, että nuo henkilöt tekevät työtä maineen saavuttamiseksi ja että heidän suurimmat ilonsa johtuvat heidän herättämästänsä ihailusta. Suuri erehdys! Ylistystä ja kunnianosoituksia pitää tärkeinä vain se, joka ei varmaan tiedä onnistuneensa. Turhamaisuuden pohjalla on vaatimattomuutta. Ihminen etsii tunnustusta päästäkseen varmuuteen itsestänsä ja tahtoisi ympäröidä teoksensa, jonka elinvoimaisuus kenties on riittämätön, toisten henkilöiden lämpimällä ihailulla, niinkuin ennen aikojansa syntynyt lapsi kiedotaan puuvillaan. Mutta se, joka tietää varmaan, ehdottoman varmaan tuottaneensa elinvoimaisen ja pysyvän teoksen, ei enää tarvitse ylistystä vaan tuntee olevansa maineen yläpuolella, koska on luoja ja tietää sen ja koska hänelle siitä koituva ilo on jumalaista iloa. Jos siis elämän voitto on kaikilla alueilla luovaa työtä, eikö meidän ole otaksuminen, että inhimillisen elämän oikeutuksena on luova työ, joka voi, — toisin kuin taiteilijan ja tiedemiehen työ — jatkua alinomaa kaikissa ihmisissä: itsensä luomista oman itsensä avulla, persoonallisuuden avartumista ponnistuksella, joka tuottaa paljon vähästä, jotakin olemattomasta, ja kartuttaa joka hetki maailman rikkautta?
Ulkoapäin katsoen luonto näyttää loppumattomasti kukkivan arvaamatonta uutuuttansa. Sitä elähdyttävä voima näkyy luovan rakkaudesta, turhan päiten, huviksensa, äärettömän lajirunsauden kasveja ja eläimiä antaen jokaiselle suuren taideteoksen ehdottoman arvon; tekisi mieli sanoa, että se kiintyy mihin hyvänsä ensimmäiseen samoin kuin toisiin, samoin kuin ihmiseen. Mutta elollisen olion valmiiksi piirtynyt muoto toistuu äärettömiin, sen suorittamat toiminnot pyrkivät jäljittelemään itseänsä ja toistumaan automaattisesti: automaattisuuden ja toistumisen, jotka vallitsevat kaikkialla, paitsi ihmisessä, pitäisi meille osoittaa, että olemme tällöin pysähdyskohdissa ja ettei se paikallaanpolkeminen, josta tässä on kysymys, ole elämän itsensä liikuntoa. Taiteilijan näkökanta siis on tärkeä, mutta ei lopullinen. Muotojen runsaus ja omalaatuisuus tosin osoittaa elämän kehkeytymistä, mutta tässä kehkeytymisessä, jonka kauneus merkitsee voimaa, elämä samalla ilmaisee hyökynsä pysähtymisen ja hetkellisen kykenemättömyytensä päästä edemmäksi, niinkuin mäkeä laskeva lapsi pyöristää liukunsa loppupään sulavaksi käännähdykseksi.
Parempi on moralistin katsantokanta. Ainoastaan ihmisessä ja varsinkin meidän parhaissamme elämän liikunto kulkee esteettömästi eteenpäin singoten matkan varrella luomaansa taideteokseen, ihmisruumiiseen, henkisen elämän rajattomasti luovan virran. Ihminen, jonka on alinomaa nojauduttava koko menneisyyteensä työntyäkseen sitä voimallisemmin kohti tulevaisuutta, merkitsee elämän suurta menestystä. Mutta ennen muita on luova tekijä se, jonka sinänsä voimakas toiminta kykenee vahvistamaan toistenkin ihmisten toimintaa ja ylevämielisyydellään sytyttämään ylevämielisyyttä lisää. Suurmiehet ja erikoisesti ne, joiden kekseliäs ja koruton sankaruus on raivannut hyveelle uusia uria, ovat metafyysillisen totuuden ilmituojia. Vaikka he esiintyvätkin kehityksen huippukohdassa, ovat he kumminkin lähimpänä alkulähteitä ja tekevät meille havaittavaksi pohjalta kumpuavan virran. Katselkaamme heitä tarkkaavasti, koettakaamme myötätuntoisesti kokea, mitä he kokevat, jos tahdomme intuitiivisesti tunkeutua itse elämän juuriin. Syvyyksien salaisuudesta perille päästäkseen täytyy toisinaan pitää silmämääränänsä korkeimpia huippuja. Maan keskustassa oleva tuli ilmestyy näkyviin vain tulivuorten huipuilla.