Niillä kahdella uralla, jotka elämän hyöky on löytänyt avoimina edessänsä, niveljalkaisten ja luurankoisten sarjassa, ovat, kuten sanottu, eri suuntiin päin kulkien kehittyneet vaisto ja äly, jotka aluksi esiintyvät epämääräisesti toisiinsa kietoutuneina. Ensimmäisen kehityslinjan huippukohdan muodostavat kalvosiipiset hyönteiset, toisen äärimmäinen tulos on ihminen. Huolimatta saavutettujen muotojen perinjuurisesta erilaisuudesta ja kuljettujen teiden yhä suuremmasta loittonemisesta kehitys päätyy kummassakin tapauksessa sosiaaliseen elämään ikäänkuin sen tarve olisi ollut jo alun pitäen tuntumassa, tai pikemmin ikäänkuin jokin alkuperäisesti ja oleellisesti elämään kuuluva pyrkimys voisi löytää täyden tyydytyksensä ainoastaan sosiaalisesta elämästä. Yhteiskunta, joka on yksilöiden tarmon yhtymä, käyttelee hyväkseen kaikkien ponnistuksia ja tekee kaikkien ponnistukset helpommiksi. Se ei kykene pysymään pystyssä, ellei alista yksilöä käytettäväksensä, eikä kykene edistymään, ellei salli yksilön vapaasti toimia — vastakkaisia vaatimuksia, jotka pitäisi saattaa sopusointuun. Hyönteisessä täyttyy vain ensimmäinen ehto. Muurahais- ja mehiläisyhteiskunnissa vallitsee ihmeteltävä kuri ja yhteys, mutta samalla ne noudattavat jyrkästi totuttuja tapojansa. Yksilö unohtaa niissä itsensä, mutta myöskin yhteiskunta unohtaa tarkoituksensa; kumpikin liikkuu unessakävijän tavoin loppumattomiin asti saman ympyrän kehää sen sijaan että kulkisi suoraan eteenpäin, kohti suurempaa sosiaalista tehokkuutta ja täydellisempää yksilöllistä vapautta. Ainoastaan ihmisyhteiskunnat pitävät silmämääränänsä molempia saavutettavia tarkoitusperiä. Kamppaillen itsensä kanssa ja käyden sotaa toisiansa vastaan ne ilmeisesti pyrkivät hankausten ja iskujen avulla pyöristämään kulmia, hiomaan pois vastakohtia, poistamaan ristiriitoja, pitämään huolta siitä, että yksilöiden tahdot muodottomiksi muuttumatta punoutuvat sosiaaliseen tahtoon ja että eri yhteiskunnat, omalaatuisuuttansa ja riippumattomuuttansa menettämättä, vuorostaan yhtyvät avarammaksi yhteiskunnaksi. Huolestuttava ja samalla lohdullinen näky, jota katsellessa täytyy jälleen myöntää, että elämä pyrkii tässäkin, lukemattomia esteitä voittaen, indivioimaan ja integroimaan saavuttaakseen mitä suurimman määrän, mitä runsaimman moninaisuuden, mitä parhaimmat tulokset keksinnön ja ponnistuksen alalla.

Jos nyt jätämme tämän viimeisen tosiasialinjan ja palaamme edelliseen, jos otamme huomioon, että ihmisen henkinen toiminta on hänen aivojensa toimintaa laajempaa, koska aivot tallentavat liikunnollisia tottumuksia mutta eivät muistikuvia, koska muut ajatustoiminnot ovat aivoihin nähden vieläkin riippumattomampia kuin muisti, koska persoonallisuuden säilyttäminen, vieläpä sen voimistaminenkin ruumiin hajoamisen jälkeen on niinmuodoin mahdollinen, jopa todennäköinenkin, niin emmekö ala aavistella, että tajunta, kulkiessaan läpi maisen aineen, ikäänkuin imee terästä itseensä valmistautuen tehokkaamman toiminnan, intensiivisemmän elämän varalle? Minä käsitän tämän viimeksimainitunkin elämän olevan taistelun elämää, asettavan keksinnän vaatimuksia, ilmenevän luovana kehityksenä: jokainen meistä saa siinä, pelkkäin luonnollisten voimien nojalla, paikkansa niillä henkisillä tasoilla, joihin hänet virtuaalisesti kohottivat jo tällä maan päällä hänen ponnistuksensa laatu ja määrä, niinkuin maan pinnalta laskettu ilmapallo kohoaa siihen korkeuteen, jota sen sisältämän kaasun tiheys edellyttää. Minä myönnän, että tämä on pelkkää otaksumaa. Vielä äsken me liikuimme todennäköisyyden alueella; nyt olemme enää vain mahdollisuuden rajoissa. Tunnustakaamme tietämättömyytemme, mutta älkäämme alistuko luulemaan sitä lopulliseksi. Jos tajunnoilla on tuonpuolinen elämänsä, en käsitä, miksi emme voisi keksiä keinoja sen tutkimiseksi. Mikään ihmistä koskeva ei voi kerrassaan kätkeytyä ihmiseltä. Toisinaan on asian ratkaisu, jonka kuvittelemme ylen kaukaiseksi, äärettömien aikojen takaiseksi, meidän vieressämme, odottamassa, että suvaitsemme sen poimia. Muistakaamme, miten on käynyt erään toisen tuonpuolisuuden, ultraplanetaaristen avaruuksien. Auguste Comte väitti, ettei taivaankappaleiden kemiallisesta kokoomuksesta voida milloinkaan saada selkoa. Muutamia vuosia myöhemmin keksittiin spektraalianalyysi, ja nyt me tiedämme, mitä ainetta tähdet ovat, paremmin kuin jos olisimme niissä käyneet.

II.

SIELU JA RUUMIS

Tämän esitelmän nimenä on »Sielu ja ruumis», toisin sanoen henki ja aine, toisin sanoen kaikki, mitä on olemassa, vieläpä, jos saa uskoa erästä filosofia, jonka otamme kohta puheeksi, jotain sellaistakin, mikä ei ole olemassa. Mutta rauhoittukaahan. Tarkoitukseni ei ole syventyä tutkimaan aineen enempää kuin hengenkään luontoa. Kaksi asiaa voi erottaa toisistaan, voipa määritellä niiden välisiä suhteitakin tarvitsematta silti tuntea niiden molempien laatua. Minun on tällä hetkellä mahdoton tutustua kaikkiin minua ympäröiviin henkilöihin, mutta siitä huolimatta minä erotun heistä, näenpä myös, mikä on heidän tilanteensa minuun nähden. Samoin on ruumiin ja hengen laita: niiden sisimmän laadun määritteleminen on tehtävä, joka johtaisi meidät etäälle; sen sijaan on helpompi saada tietää, mikä niistä yhdistää ja mikä erottaa, sillä tämä yhdistyminen, samoinkuin eroaminenkin, on kokemusperäinen tosiasia.

Ensinnäkin: mitä sanoo tässä kohden tavallisen terveen järjen välitön ja teeskentelemätön kokemus? Jokainen meistä on ruumiillinen kappale, samojen lakien alainen kuin kaikki muutkin aineen osat. Työnnettäessä se etenee, vedettäessä väistyy taaksepäin, nostettuna ja omiin valtoihinsa heitettynä se putoaa. Mutta näiden liikkeiden ohella, jotka aiheuttaa mekaanisesti ulkonainen syy, on olemassa toisia, jotka näyttävät johtuvan sisäisestä ja eroavat jyrkästi edellisistä arvaamattoman luonteensa vuoksi; niitä nimitetään »tahallisiksi». Mikä on niiden aiheuttaja? Se, mitä me kaikki ilmaisemme sanalla »minä». Entä mitä on tuo minä? Jotakin, mikä näyttää, syystä tahi syyttä, joka taholta tulvivan siihen liittyvän ruumiin ulkopuolelle, ulottuvan sitä kauemmaksi sekä avaruudessa että ajassa. Ensinnäkin avaruudessa, sillä ruumiimme pysyy sitä rajoittavien täsmällisten ääriviivojen piirissä; aistimiskykymme, varsinkin näön nojalla me sitävastoin irtaudumme kauas ruumiimme rajoista, siirrymme aina tähtiin saakka. Toiseksi ajassa, sillä ruumis on ainetta, aine asuu nykyisyydessä, ja jos menneisyys tosin onkin jättänyt siihen jälkiä, ovat ne menneisyyden jälkiä ainoastaan tajunnalle, joka ne havaitsee ja tulkitsee havaitsemansa sen valossa, mitä muistaa: tajunta se säilyttää menneisyyden, käärii sen ympärillensä sitä mukaa kuin aika kuluu ja valmistelee sen avulla tulevaisuutta, jonka luomiseen ottaa osaa. Tahallinen teko, josta vastikään puhuimme, on sekin vain kokonaistulos aikaisemmissa kokemuksissa opituista liikkeistä, jotka taivuttaa joka kerta uuteen suuntaan tuo tajuinen voima, jonka tehtävänä näyttää olevan tuoda maailmaan alinomaa jotakin uutta. Niin, se luo uutta ulkopuolellensa, koska se piirtää avaruuteen ennakolta arvaamattomia liikkeitä. Samaten se luo uutta oman itsensä piirissä, koska tahallinen toiminta vaikuttaa takaisin tahtojaansa, muovailee jossakin määrin sen henkilön luonnetta, josta kumpuaa ilmi, ja suorittaa jonkinlaisen ihmeen kautta sen omaan itseensä kohdistuvan luomistyön, joka ilmeisesti näyttää olevan inhimillisen elämän varsinaisena kohteena. Lyhyesti sanoen: paitsi ruumista, joka rajoittuu ajassa nykyhetkeen ja avaruudessa omaan paikallisuuteensa, joka toimii automaattisesti ja vastaa mekaanisesti ulkoapäin tuleviin vaikutuksiin, me havaitsemme jotakin, mikä ulottuu avaruudessa paljon etäämmälle kuin ruumis ja kestää ajassa, jotakin, mikä kysyy tai vaatii ruumiilta liikkeitä, jotka eivät enää ole automaattisia ja ennakolta arvattuja, vaan arvaamattomia ja vapaita. Tämä »jokin», joka tulvii kaikilta tahoilta ruumista kauemmaksi ja luo tekoja luoden itsensä uudelleen, on »minä», »sielu», henki, — sillä henki merkitsee juuri voimaa, joka voi kehitellä itsestään enemmän kuin oman sisältönsä, antaa takaisin enemmän kuin saa, lahjoittaa enemmän kuin omistaa. Tämän me olemme huomaavinamme. Siltä asia näyttää.

Sanotaan: »Hyvä, siltä näyttää, mutta ei sen enempää.» Katsokaa tarkemmin. Ja kuunnelkaa tiedettä. Ensinnäkin tunnustanette, ettei tuo »sielu» milloinkaan toimi nähtenne, ilman ruumista. Ruumis seuraa sitä syntymästä kuolemaan asti, ja jos otaksutaankin sielun olevan siitä todella erotettavissa, näyttää kaikesta päättäen siltä kuin ne molemmat olisivat erottamattomasti toistensa yhteydessä. Tajuntanne häviää, jos hengitätte kloroformia, se kiihtyy, jos nautitte alkoholia tai kahvia. Lievä myrkytys voi jo antaa aihetta syvällisiin älyn, aistimiskyvyn ja tahdon häiriöihin. Kestävä myrkytys, jollaisen jättävät jälkeensä eräät tarttuvat taudit, aiheuttaa mielenvikaisuutta. Jos onkin totta, ettei mielenvikaisten ruumiita avattaessa aina havaita vioittumia aivoissa, on toisaalta varmaa, että niitä usein ilmenee, ja milloin ei ole näkyvää vammaa, ovat sairauden epäilemättä aiheuttanut kudoksissa tapahtuneet kemialliset muutokset. Sijoittaahan tiede sitäpaitsi määrättyihin aivojen poimuihin määrättyjä henkisiä toimintoja, esimerkiksi äsken puheenaolleen tahallisten liikkeiden suorittamiskyvyn. Ns. Rolandin vyöhykkeessä, otsa- ja päälakilohkon välimailla sattuvat vioittumiset aiheuttavat käsivarren, jalan, kasvojen ja kielen liikkeiden häviämisen. Muistikin, josta teette hengen oleellisimman toiminnon, on voitu osittain paikallistaa: kolmannen vasemmanpuolisen otsapoimun juuressa sijaitsevat puhe-elinten liikkeiden muistit, ensimmäiseen ja toiseen vasemmanpuoliseen ohimopoimuun kuuluvalla alueella säilyy sanojen äänen muisti, toisen vasemmanpuolisen päälakipoimun takaosassa ovat tallella sanojen ja kirjainten näkökuvat jne. Voimme mennä kauemmaksikin. Sanoitte sielun ulottuvan sekä avaruudessa että ajassa kauemmaksi kuin ruumis, johon se liittyy. Katsokaamme, kuinka on asian laita, mitä avaruuteen tulee. Näkö ja kuulo tosin ulottuvat ruumiin rajoja etäämmälle, mutta mistä syystä? Siksi, että etäältä saapuneet värähtelyt ovat vaikuttaneet silmään ja korvaan tunkeutuen aivoihin asti; siellä, aivoissa, kiihotus on muuttunut kuulo- tai näköaistimukseksi; havainto tapahtuu niinmuodoin ruumiin sisäpuolella sitä avartamatta. Entä miten on ajan laita? Te väitätte hengen sisältävän menneisyyden ruumiin sitävastoin rajoittuessa nykyisyyteen, joka alkaa alinomaa uudelleen. Mutta jos voimme palauttaa mieleemme menneisyyttä, tapahtuu se vain sen nojalla, että ruumiimme säilyttää sen jäljet. Olioiden aivoihin tekemät vaikutelmat säilyvät, niinkuin kuvat herkennetyssä laatassa tai fonogrammit fonografilevyissä; samoin kuin levy toistaa sävelen, kun koneisto pannaan käyntiin, herättävät aivot muistikuvan, kun tahallinen värähtely koskettaa sitä kohtaa, missä vaikutelma on tallessa. Niinpä ei »sielu» ulotu ruumista kauemmaksi ajan enempää kuin avaruudenkaan piirissä… Mutta onko todellakin olemassa ruumiista erotettava sielu? Mehän näimme, että aivoissa tapahtuu lakkaamatta muutoksia, tai, täsmällisemmin sanoen, molekyylien ja atomien siirtymisiä ja uusia ryhmittymisiä. Toiset niistä ilmenevät niin sanottuina aistimuksina, toiset muistikuvina, ja joukossa on epäilemättä sellaisia, jotka vastaavat kaikkia älyllisiä, aistimuksellisia ja tahdollisia tosiasioita. Tajunta tulee siihen lisäksi jonkinlaisena fosforihohteluna; se muistuttaa valojuovaa, joka noudattelee ja kuvaa pimeässä seinäpintaa vasten raapaistun tulitikun liikettä. Tuo noidantuli, joka tuokion ajan valaisee niin sanoaksemme itseänsä, luo omituisia sisäisiä näköharhoja; sen vuoksi tajunta kuvittelee muodostelevansa, ohjaavansa, synnyttävänsä liikkeitä, joiden pelkkä tulos se on; tästä johtuu usko vapaaseen tahtoon. Todellisuudessa asian laita on niin, että jos voisimme pääkallon läpi nähdä, mitä työskentelevissä aivoissa tapahtuu, jos meillä olisi sen sisällön tarkastelua varten käytettävissä välineitä, jotka suurentaisivat miljoonia kertoja enemmän kuin tehokkaimmat mikroskooppimme, jos siten olisimme näkemässä aivokuoren pienimpien osasten, molekyylien, atomien ja elektronien karkeloa ja jos toisaalta omistaisimme aivo- ja sieluelämän vastaavaisuustaulukon, sanakirjan, jonka avulla voisi kääntää jokaisen liikekuvion ajatuksen ja tunteen kielelle, niin tietäisimme yhtä hyvin kuin luuloteltu »sielu» kaikki, mitä se ajattelee, tuntee ja tahtoo, kaikki, mitä se luulee tekevänsä vapaasti, vaikka onkin mekaanisen lain alainen. Tietäisimmepä asiat paljon paremminkin kuin se, sillä tuo niinsanottu tajuinen sielu valaisee ainoastaan vähäiseltä osalta aivojen sisäistä liikettä, se on pelkkää virvatulten leikkiä joidenkin etuoikeudellisten atomiryhmien yläpuolella; meidän näkyviimme sitävastoin avautuisivat kaikkien atomien kaikki ryhmittymät, aivojen sisäpuolella tapahtuva liike kokonaisuudessaan. Teidän »tajuinen sielunne» on korkeintaan vaikutus, joka havaitsee vaikutuksia; me sitävastoin näkisimme sekä syyt että vaikutukset.

Tuohon tapaan puhutaan toisinaan tieteen nimessä. Mutta eikö olekin varsin ilmeistä, että jos nimitetään »tieteelliseksi» sitä, mikä on havaittu tai havaittavissa, todistettua tai todistettavissa, niin äskeisenlainen päätelmä ei ole millään muotoa tieteellinen, koska tieteen nykyisessä vaiheessa emme näe vähintäkään mahdollisuutta sen todentamiseen. Vedotaan tosin siihen, että energian säilymistä koskevan lain mukaan pienimmänkin uuden voima- tai liikehiukkasen syntyminen kaikkeudessa on mahdotonta ja että tuo laki kumoutuisi, jos tapahtumat eivät olisi luonteeltansa mekaanisia, kuten edellä kuvailimme, vaan lisäksi tulisi tahto, joka luo vapaita tekoja. Mutta sellainen päättelijä toteaa vain sellaista, mikä on kysymyksenalaista, sillä energian säilymisen laki, kuten kaikki fysikaaliset lait, on pelkkä fysikaalisia ilmiöitä koskevien huomioiden yhteenveto. Se ilmaisee, mitä tapahtuu alueella, missä kukaan ei ole milloinkaan väittänyt ilmenevän oikkuja, valintaa tai vapautta, ja tärkeätä on nimenomaan saada selville todentuuko se sellaisissakin tapauksissa, missä tajunta (joka lopultakin merkitsee havaintokykyä ja suorittaa kokeita omalla tavallansa) tuntee vapaan toiminnallisuuden läheisyyden. Kaikkea sitä, mikä välittömästi tarjoutuu aisteille tai tajunnalle, kaikkea sitä, mikä on kokemuksen, ulkonaisen tai sisäisen, kohteena, tulee pitää todellisena, mikäli ei ole todistettu sen olevan pelkkää näennäistä. Joka tapauksessa on varmaa, että me tunnemme olevamme vapaat, että välitön vaikutelmamme on sellainen. Todistamisvelvollisuus kuuluu niinmuodoin niille, jotka väittävät tuota tuntoa hairahduttavaksi. Mitään sentapaista he eivät todista, koskapa vain mielivaltaisesti ulottavat tahallisia toimintoja koskevaksi lain, joka on todennettu tapauksissa, joissa tahto ei ole osallisena. On muuten varsin mahdollista, että jos tahto kykeneekin luomaan energiaa, luodun energian määrä on liian vähäinen voidakseen havaittavasti vaikuttaa mittausvälineisiimme. Siitä huolimatta sen vaikutus saattaa olla suunnaton, kuten kipinän, joka räjähdyttää ruutiaitan. En ryhdy nyt tätä kohtaa syvemmin tutkimaan. Tyydyn huomauttamaan, että jos tarkastelemme erikoisesti tahallisen liikkeen mekanismia, hermoston toimintaa ylipäänsä ja vihdoin elämän itsensä ydinominaisuuksia, johdumme päättelemään, että tajunnan alinomaisena taidokkaana menetelmänä, kaikkein alkeellisimmissa elämänmuodoissa ilmenevistä alkuvaiheista lähtien, on fyysillisen determinismin taivuttaminen omien tarkoitusperiensä palvelukseen tai pikemmin energian säilymisen lain vastakkaiseksi kääntäminen saamalla aine valmistamaan yhä intensiivisemmin yhä käyttökelpoisempia räjähdysaineita: niin ollen riittää erinomaisen heikko toiminta, kuten kitkatonta pistoolinliipaisinta vaivattomasti painavan sormen liike, vapauttamaan haluttuna hetkenä valittuun suuntaan mitä suurimman määrän keräytynyttä energiaa. Lihasten sisältämä glykogeeni on tosiaankin oikeata räjähdysainetta; sen nojalla tapahtuu tahallinen liike. Sellaisten räjähdysaineiden valmistaminen ja hyväkseen käytteleminen näyttää olevan elämän alinomaisena ja oleellisena huolena alkaen sen ensimmäisestä esiintymisestä mielin määrin muuttuvissa protoplasmamassoissa aina sen täydelliseen kehkeytymiseen asti organismeissa, jotka kykenevät vapaasti toimimaan. Kuten jo sanoin, en kumminkaan tahdo nyt kiinnittää erikoisesti huomiota seikkaan, jota olen toisessa yhteydessä laajasti käsitellyt. Niinpä päätän nämä välihuomautukset, jotka olisin voinut jättää kokonaan poiskin, ja palaan siihen, mitä sanoin alussa: että väitettä, joka ei ole todistettu, eipä edes kokemuksen todennäköiseksi osoittama, on mahdoton nimittää tieteelliseksi.

Mitä sanookaan meille itse asiassa kokemus? Se osoittaa, että sielun tai, jos toinen nimitys teitä enemmän miellyttää, tajunnan elämä liittyy ruumiin elämään, että niiden kesken vallitsee solidaarisuus, — eikä mitään muuta. Tätä seikkaa ei kukaan olekaan kiistänyt, ja siitä on pitkä matka väitteeseen, jonka mukaan aivojen ja tajunnan toiminnot ovat vasta-arvoiset, että aivoista voisi lukea kaikki, mitä vastaavassa tajunnassa tapahtuu. Vaatekappale ja naula, johon se on ripustettu, ovat solidaariset; vaatekappale putoaa, jos naula kiskotaan irti, siihen tulee reikä ja se repeää, jos naulan pää on liian terävä, mutta kaikesta tästä ei johdu, että jokainen naulan osa vastaa jotakin vaatekappaleen osaa, ei myöskään, että naula ja vaatekappale ovat ekvivalentteja, vielä vähemmän, että ne ovat sama asia. Tajunta siis kieltämättä liittyy aivoihin, mutta tästä ei suinkaan seuraa, että aivot ilmaisevat kaikki tajunnan yksityiskohdat tai että tajunta on aivojen toimintaa. Havaintojenteko, kokemus ja niinmuodoin tiede sallivat meidän väittää ainoastaan, että aivojen ja tajunnan välillä on vallitsemassa jonkinlainen suhde.

Millainen se suhde on? Tässä kohden voimme kysyä itseltämme, onko filosofia suorittanut sen, mitä oikeudenmukaisesti sopii siltä odottaa. Filosofian asiana on tutkia sielunelämän kaikkia ilmenemismuotoja. Filosofin, joka on harjaantunut sisäiseen huomioimiseen, pitäisi syventyä omaan itseensä ja sitten, palaten taaksepäin, pinnalle, seurata sitä asteittaista liikettä, jonka varassa tajunta laukeaa vireestänsä, laajenee ja valmistuu kehittelemään itseänsä avaruudessa. Tarkastelemalla tätä jatkuvaa materialisaatiota, vakoilemalla niitä menetelmiä, joiden avulla tajunta ulkonaistuu, hän saisi ainakin epämääräisen ounastuksen siitä, mitä voi merkitä hengen työntyminen aineeseen, ruumiin suhde henkeen. Se olisi epäilemättä vain valon ensi kajastetta. Mutta tuo kajaste voisi opastaa meitä niiden lukemattomien tosiasioiden keskellä, joita psykologia ja patologia käsittelevät. Nämä tosiasiat vuorostaan korjaisivat ja täydentäisivät sisäisen kokemuksen virheellisyyttä ja puutteellisuutta kehittäen niinmuodoin sisäisten havaintojen suorittamisessa noudatettavaa menetelmää. Siten, liikkumalla kahden havaitsemiskeskuksen, sisäisen ja ulkonaisen, välimailla pääsisimme yhä tyydyttävämpään ongelman ratkaisuun — emme koskaan täydelliseen, jollaisiksi metafyysikot liian usein väittävät ratkaisujaan, vaan yhä täydellistyvään, kuten tiedemies ainakin. Tosin olisi ensimmäinen virike tullut sisästäpäin, sisäiseltä näkemykseltä olisimme kysyneet tärkeintä asian valaisemista ja siitä syystä ongelma pysyisi sinä, mikä sen tulee olla, filosofisena ongelmana.