Metafyysikko ei kumminkaan hevillä laskeudu niistä korkeuksista, joissa hän mieluimmin pysyttelee. Platon kehotti häntä kääntymään kohti ideain maailmaa. Sinne hän kernaasti asettuukin, liikkuu puhtaiden käsitteiden parissa, johtelee ne keskinäisiin myönnytyksiin, saattaa ne välttävään sopusointuun, harjoittaa tässä hienossa ympäristössä taitavaa diplomatiaa. Hän epäröi ollenkaan puuttua tosiasioihin, olivatpa ne millaisia tahansa, ja erikoisesti sellaisiin tosiasioihin kuin sielulliset sairaudet, koska pelkää käsien likaantuvan. Sanalla sanoen: sitä teoriaa, jota tiede on täydellä oikeudella odottanut filosofialta — notkeata, kehityskelpoista, kaikkien tunnettujen tosiasiain pohjalle piirtyvää — filosofia ei ole tahtonut tai voinut tarjota.

Niinpä onkin tiedemies aivan luonnollisesti arvellut: »Koska filosofia ei vaadi minua rajoittamaan, tosiasiain ja järkevien syiden nojalla, millään määrätyllä tavalla, mitään määrättyjä kohtia koskevaksi sielunelämän ja aivotapahtumien välillä otaksuman mukaan vallitsevaa vastaavaisuutta, niin minä menettelen toistaiseksi ikäänkuin vastaavaisuus olisi täydellinen aina vasta-arvoisuuteen, jopa samuuteenkin asti. Minä, fysiologi, käytettävissä olevine menetelmineni — pelkästään ulkopuoliseen havaintojentekoon ja kokeiluun varautuen — en näe muuta kuin aivot enkä voi käsitellä muuta kuin aivoja. Siispä menettelenkin ikäänkuin ajatus olisi pelkkää aivojen toimintaa; niin tehden liikun sitä rohkeammin ja minulla on sitä enemmän toiveita päästä etenemään kauaskin. Kun ei tunne oikeutensa rajoja, otaksuu sen aluksi rajattomaksi; ainahan on myöhemmin aikaa siitä tinkiä.» Niin on arvellut tiedemies ja hän olisi pysynyt sillä kannalla, jos olisi voinut jättää filosofian huomioonottamatta.

Mutta filosofiaa ei käy jättäminen huomioonottamatta. Oli siis luonnollista, että tiedemies, odottaessaan filosofeilta taipuisaa, sisäisen ja ulkoisen elämän kokemuksiin soveltuvaa teoriaa, jota tiede olisi tarvinnut, suostui ottamaan vastaan vanhan metafysiikan tarjoaman opin, joka parhaiten sointui hänen hyödylliseksi ja noudatettavaksi havaitsemaansa menetelmään. Hänellä muuten ei ollut valitsemisen varaa. Ainoa täsmällinen hypoteesi, jonka kolmen viimeksikuluneen vuosisadan metafysiikka tässä kohden on jättänyt meille perinnöksi, on juuri sielun ja ruumiin välillä vallitsevaa ankaraa vastaavaisuutta tehostava teoria, jonka mukaan sielu ilmaisee eräitä ruumiillisia tiloja tai ruumis sielua, tai sielu ja ruumis ovat kaksi erikielistä käännöstä alkutekstistä, joka ei ole kummankaan sukua. Kaikissa kolmessa tapauksessa väitetään aivotoimintojen tarkoin vastaavan sielullisia tiloja. Kuinka olikaan 17. vuosisadan filosofia johtunut tähän otaksumaan? Varmaankaan ei anatomian ja aivofysiologian nojalla, sillä näitä oli silloin tuskin olemassakaan, ei myöskään henkisen rakenteen, toimintojen ja vioittumain tutkimisen tietä. Ei, tuo hypoteesi oli muitta mutkitta johdettu eräänlaisen metafysiikan yleisistä periaatteista, metafysiikan, joka oli, ainakin suurelta osalta, sommiteltu uudenaikaisen fysiikan toiveiden ilmaisijaksi. Renessanssin jälkeen tehdyt keksinnöt — varsinkin Keplerin ja Galilein — olivat osoittaneet mahdolliseksi käsitellä astronomisia ja fysikaalisia probleemoja mekaniikan ongelmina. Siitä se käsitys, jonka mukaan aineen maailma kokonaisuudessaan voidaan ajatella matemaattisia lakeja noudattavaksi suunnattomaksi koneeksi. Niin ollen täytyi elollisten ruumiiden yleensä ja ihmisruumiin erikoisesti sopeutua koneeseen niinkuin kellon rattaat sopeutuvat sen koneistoon; kukaan ei voinut tehdä mitään, mikä ei ollut ennakolta määrätty ja matemaattisesti laskettavissa. Ihmissielu oli niinmuodoin kykenemätön luovaan työhön; jos se yleensä oli olemassa, täytyi sen peräkkäisten tilojen rajoittua kääntämään ajatuksen ja tunteen kieleen samoja asioita, joita ruumis ilmaisi ulottuvaisuutena ja liikkeenä. Descartes tosin ei vielä mennyt niin pitkälle: todellisuusvaistonsa vuoksi hän pitää parempana, oppijärjestelmän höltymisen uhallakin, jättää hieman sijaa vapaalle tahdolle. Ja jos Spinozan ja Leibnizin opeissa tuo rajoitus hävisikin, järjestelmän logiikan pois lakaisemana, jos nämä kaksi filosofia määrittelivätkin ruumiin- ja sieluntilojen välistä alinomaista parallelismia ilmaisevan hypoteesin mitä ankarimmassa muodossa, niin he sentään ainakin pidättyivät tekemästä sielusta pelkkää ruumiin heijastumaa; he olisivat voineet yhtä hyvin väittää ruumista sielun heijastumaksi. Mutta he loivat tietä pienennetylle, niukennetulle cartesianismille, joka väittää sielunelämää pelkäksi aivojen elämänaspektiksi ja selittää oletetun »sielun» todellisuudessa merkitsevän vain eräitä aivoilmiöitä, joihin liittyy tajunta jonkinlaisena fosforihohteluna. Koko 18. vuosisadan ajan voimme tosiaankin seurata Descartes'n metafysiikan jatkuvaa yksinkertaistumista. Supistuessaan se yhä suuremmassa määrin liittyy fysiologiaan, ja viimeksimainittu tiede luonnollisesti löytää siitä filosofian, joka on varsin sopiva tarjoamaan sille kaivattua itseluottamusta. Niin ovat filosofit, sellaiset kuin Lamettrie, Helvetius, Charles Bonnet, Cabanis, joiden suhde cartesianismiin on hyvin tunnettu, tuoneet yhdeksännentoista vuosisadan tieteeseen seitsemännentoista vuosisadan metafysiikasta sen, mitä tuo tiede parhaiten käyttää hyödykseen. Se seikka, että ne nykyisen ajan tiedemiehet, jotka yrittävät filosofisesti käsitellä psyykillisen ja fyysillisen elämän välistä suhdetta, kannattavat parallelismihypoteesia, on niinmuodoin ymmärrettävissä: metafyysikot eivät ole heille mitään muuta tarjonneet. Minä myönnän senkin, että he asettavat parallelistisen opin etusijalle kaikkiin niihin verraten, joita voisi kehitellä noudattamalla samaa apriorista sommittelumenetelmää: tuo filosofia rohkaisee heitä jatkamaan matkaansa. Mutta jos joku heistä tulee meille sanomaan, että se on tiedettä, että kokemus osoittaa meille ankaran ja täydellisen vastaavaisuuden vallitsevan aivojen- ja sielunelämän välillä, niin me keskeytämme hänet ja vastaamme näin: Te, tiedemies, voitte epäilemättä kannattaa tätä väittämää samoin kuin metafyysikko sitä kannattaa, mutta silloin ei teissä enää ole sananvuoro tiedemiehellä, vaan metafyysikolla. Te vain annatte meille takaisin, mitä me olemme teille lainanneet. Esittämämme teorian me tunnemme; se on kotoisin meidän työpajoistamme, me filosofit olemme sen valmistaneet, ja se on vanhaa, sangen vanhaa tavaraa. Se ei tietenkään ole siitä syystä huonompi, mutta ei myöskään parempi. Esittäkää se sinä, mikä se todellisuudessa on; älkää yrittäkö uskotella tieteen tulokseksi, teoriaksi, joka on sommiteltu tosiasioiden nojalla ja kykenee niiden vaatiessa muovautumaan uudelleen, sellaista oppia, joka on voinut jo ennen fysiologiamme ja psykologiamme alkuvaiheita jäykistyä ehdottomaan, lopulliseen muotoon, joka on metafyysillisen sommitelman tunnusmerkki.

* * * * *

Ryhtyessämme määrittelemään henkisten toimintojen ja aivotoimintojen välillä vallitsevaa suhdetta sellaisena kuin se ilmenee, jos syrjäytetään kaikki ennakkoluulot ja otetaan huomioon yksinomaan tunnetut tosiasiat, meidän tulee tietää, ettei kysymyksessäoleva, pakostakin vain väliaikainen määritelmä voi tavoitella muuta kuin korkeampi- tai alempiasteista todennäköisyyttä. Mutta todennäköisyys voi tietenkin yhä kasvaa ja määritelmä yhä täsmällistyä sitä mukaa kuin tosiasioita koskevat tietomme avartuvat.

Sanon siis teille, että hengen elämän ja sen fysiologisen myötäilyn huolellinen tutkiminen saa minut uskomaan, että tavallinen terve järki on oikeassa arvellessaan inhimillisessä tajunnassa olevan äärettömän paljon enemmän kuin vastaavissa aivoissa. Esitän tässä suurin piirtein päätelmäni. Se, joka voisi luoda silmäyksen täydessä toiminnassa oleviin aivoihin, seurailla atomien liikehtimistä ja tulkita kaiken näkemänsä, epäilemättä tietäisi jotakin siitä, mitä tajunnassa tapahtuu, mutta tietäisi vain vähän. Hän tietäisi sen, mikä on ruumiillisten eleiden, asenteiden ja liikkeiden ilmennettävissä, sen tajunnantilaan sisältyvän määrän toimintaa, joka on teoksi purkautumassa tai vasta syntymässä; kaikki muu jäisi häneltä näkemättä. Niihin ajatuksiin ja tunteisiin nähden, jotka kehkeytyvät tajunnassa itsessään, hän olisi samassa asemassa kuin katselija, joka selvästi näkee kaikki, mitä näyttelijät näyttämöllä tekevät, mutta ei kuule sanaakaan heidän puheestansa. Näyttelijäin liikehtiminen, heidän eleensä ja asenteensa kieltämättä kuuluvat heidän esittämäänsä kappaleeseen, ja jos teksti on meille tuttu, voimme suunnilleen ennakolta arvata eleen. Sitävastoin ei eleiden tunteminen kerro meille paljoakaan kappaleesta, sillä hieno huvinäytelmä sisältää verrattomasti enemmän kuin ne liikkeet, joiden avulla sen sisältö ilmaistaan. Niinpä uskon, että jos aivokoneistoa koskeva tietomme olisi täydellinen ja täydellinen myös psykologinen viisautemme, niin voisimme arvata, mitä aivoissa tapahtuu jonkin määrätyn sielullisen tilan kestäessä; päinvastainen selonotto sitävastoin olisi mahdoton, koska saman aivotilan vastineeksi tarjoutuu suuri määrä sielullisia tiloja, kaikki yhtä soveliaita.

[Sitäpaitsi näistä tiloista voisimme luoda itsellemme vain epämääräisen, karkeapiirteisen käsityksen, koska jokainen määrätyn henkilön määrätty sielullinen tila on kokonaisuudessaan arvaamaton ja uusi.]

Otettakoon huomioon, etten väitä minkä sielullisen tilan hyvänsä voivan vastata jotakin määrättyä aivotilaa. Määrättyyn kehykseen ette voi sijoittaa mitä taulua tahansa; kehys tavallaan määrää taulun laatua ennakolta eliminoimalla kaikki ne, jotka eivät ole sen kokoisia ja muotoisia, mutta jos muoto ja koko täyttävät vaaditut ehdot, niin taulu sopii kehykseen. Samoin on aivojen ja tajunnan laita. Sillä edellytyksellä, että ne verrattain yksinkertaiset toiminnot — eleet, asenteet, liikkeet — joihin monimutkainen sielullinen tila jakautuu, ovat aivojen valmistelemat, tajunnantila yhtyy tarkoin aivotilaan; mutta on olemassa suuri joukko eri tauluja, jotka sopisivat yhtä hyvin tähän kehykseen. Niinmuodoin eivät aivot määrää ajatusta, ja niinmuodoin on ajatus, ainakin suurelta osalta, aivoista riippumaton.

Tosiasioiden tutkiminen tekee mahdolliseksi yhä täsmällisemmin kuvailla sitä erikoista sielunelämän aspektia, joka nähdäkseni yksin kuvastuu aivotoiminnoissa. Miten onkaan aistimis- ja havaintokyvyn laita? Aineen maailmaan kuuluva ruumiimme ottaa vastaan kiihokkeita, joihin sen on vastattava soveliain liikkein; aivot ja aivojen ja selkäytimen järjestelmä yleensä valmistelevat näitä liikkeitä, mutta aistimus on aivan muuta. Miten on tahtomiskyvyn laita? Ruumis suorittaa eräiden, poikkeuksetta hermostoon kuuluvien mekanismien nojalla tahallisia liikkeitä, jotka odottavat vain ilmoitusmerkkiä alkaakseen toimia; ilmoitusmerkki ja myöskin liikkeen alkuunpano tapahtuvat aivoista käsin. Rolandin vyöhyke, johon tahallinen liikunto on paikallistettu, on tosiaankin verrattavissa vaihdelaitokseen, josta käsin virkailija ohjaa saapuvan junan määrätylle raiteelle, mutta liikunto- ja valintaelimien ohella on muutakin, nimittäin itse valinta. Miten on vihdoin ajattelun laita? Ajatellessamme me melkein aina puhumme itseksemme, luonnostelemme tai valmistelemme — vaikka emme todella suoritakaan — puhe-elinten liikkeitä, joiden avulla ajatuksemme on määrä ilmentyä, ja tämän täytyy jollakin tavoin kuvastua aivoihin. Mutta siihen ei ajatuksen aivomekanismi luullakseni rajoitu: sisäisten ääntämisliikkeiden takana, jotka muuten eivät ole välttämättömiä, on jotakin hienompaa, olennaista. Tarkoitan niitä orastavia liikkeitä, jotka symbolisesti merkitsevät kaikkia ajatuksen peräkkäisiä suuntautumia. Otettakoon huomioon, että todellinen, konkreettinen, elävä ajatus on asia, josta psykologit ovat toistaiseksi puhuneet ylen vähän, koska se on vaivoin sisäisen havainnon tavoitettavissa. Se, mitä tavallisesti tutkitaan, ei ole niinkään ajatus, vaan pikemmin keinotekoinen, kuvia ja käsitteitä yhdistämällä aikaansaatu ajatuksen jäljennös. Mutta kuvista ja käsitteistäkään ette saa rakennetuksi ajatusta enempää kuin avaruudellisista tiloista liikettä. Käsite on ajatuksen pysähtymä; se syntyy, kun ajatus ei jatkakaan matkaansa, vaan seisahtuu tai kääntyy itseensä päin, niinkuin pallo vastuksen kohdatessaan lämpenee. Mutta yhtä vähän kuin lämpö oli pallossa ennakolta olemassa, yhtä vähän oli käsite ajatuksen olennaisena osana. Koettakaa esimerkiksi asettaa perätysten käsitteet pallo, syntyminen, lämpö ja rakentaa niistä lausumani ajatus: »pallossa syntyy lämpöä». Te huomaatte tehtävän mahdottomaksi, huomaatte, että ajatus oli jakamatonta liikuntoa ja että kutakin sanaa vastaavat käsitteet ovat pelkkiä ajatuskuvia, jotka kohoaisivat tajunnassa ilmi jokaisena liikunnon hetkenä, jos ajatus seisahtuisi; — mutta sepä ei seisahdukaan. Jättäkää siis huomiotta keinotekoiset ajatuksen uudelleensommittelut ja tarkastelkaa ajatusta itseänsä, niin havaitsette siinä vähemmän tiloja kuin suuntia, ja näette, että se olennaisesti on sisäisen suuntautumisen jatkuvaa ja alinomaista muuttumista, suuntautumisen, joka lakkaamatta pyrkii ilmenemään ulkoisen suuntautumisen muutosten nojalla, toisin sanoen tekojen ja eleiden avulla, jotka kykenevät kuvaamaan avaruuteen ja vertauskuvallisesti, jollakin tavoin, ilmaisemaan henkistä liikehtimistä. Näitä luonnosteltuja tai pelkästään valmisteltuja liikkeitä me useimmiten emme havaitse, koska niiden tunteminen ei mitenkään kiinnitä mieltämme, mutta toisaalta meidän on pakko ne huomata, kun ahdistamme ajatustamme saadaksemme sen kiinni ihan elävänä ja saadaksemme sen, yhä elossa ollen, siirtymään toisen henkilön mieleen. Miten sanat silloin valinnemmekin, ne eivät kerro, mitä tahdomme niiden kertovan, ellei rytmi, välimerkkien käyttö ja esityksen koko koreografia auta niitä saamaan lukijaa syntyvien liikkeitten sarjan opastamana paneutumaan samanlaiseen ajatus- ja tunneliikuntoon kuin me itse. Tuohon sisältyy koko kirjoittamisen taide. Se muistuttaa tavallaan säveltaiteilijan taidetta, mutta ei pidä luulla, että nyt puheena oleva musiikki vetoaa vain korvaan, kuten yleensä kuvitellaan. Olkoonpa vierasmaalaisen korva miten hyvänsä musiikkiin tottunut, se ei kumminkaan erota toisistaan sellaista suorasanaista ranskankieltä, jota me pidämme musikaalisena, ja sellaista, josta tuo ominaisuus puuttuu, lauseita, jotka ovat ehdottomasti puhdasta ranskaa, ja toisia, jotka ovat vain likipitäen — mistä ilmeisesti selviää, että kysymyksessä ei suinkaan ole äänteiden aineellinen soinnutus. Todellisuudessa kirjailijan taide on varsinkin siinä, että hän saa meidät unohtamaan että hän käyttelee sanoja. Hänen etsimänsä sopusointu on jonkinlaista vastaavaisuutta hänen mielensä ja esityksensä liikunnan kesken, vastaavaisuutta niin täydellistä, että hänen ajatuksensa aaltoilu, lauseiden kannattamana, valtaa meidänkin ajatuksemme ja ettei silloin enää yksityinen sana sinänsä merkitse mitään: on enää vain liikkuva tarkoitus, joka läpäisee sanat, vain kaksi henkeä, jotka tuntuvat värähtelevän välittömästi, sopusoinnussa toistensa kanssa. Puheen rytmi ei siis tarkoita muuta kuin ajatuksen rytmin jäljentämistä, ja mitäpä muuta olisikaan ajatuksen rytmi kuin sitä myötäilevien, tuskin tajuisten, syntyvien liikkeitten rytmiä? Näiden liikkeiden, joiden nojalla ajatus ulkonaistuisi toiminnoiksi, täytyy olla aivoissa valmistettuina ja ikäänkuin ennakolta hahmoteltuina. Tämän, ajatuksen liikunnollisen säestyksen me epäilemättä havaitsisimme, jos voisimme tunkeutua työskenteleviin aivoihin — emme ajatusta itseänsä.

Toisin sanoen: ajatus suuntautuu kohti toimintaa ja kun se ei päädy todelliseen toimintaan, se luonnostelee yhden tai useampia vain mahdollisia toimintoja. Nämä todelliset tai mahdolliset toiminnot, joissa ajatus yksinkertaistuneena heijastuu avaruuteen ja jotka merkitsevät sen liikunnollista ilmituloa, ne kuvautuvat aivoaineeseen. Aivojen ja ajattelun välinen suhde siis on monimutkainen ja ongelmallinen. Jos pyydätte minua määrittelemään sen lyhyesti ja niin ollen välttämättä karkein piirtein, niin sanoisin aivoja yksinomaiseksi pantomiimielimeksi. Niiden tehtävänä on esittää liikkein hengenelämää ja niitä ulkoisia olosuhteita, joihin hengen on sopeutuminen. Aivojen toiminta merkitsee henkiselle toiminnalle samaa kuin orkesterinjohtajan tahtipuikon liikkeet sinfonialle. Sinfonia ulottuu joka suhteessa laajemmalle kuin ne liikkeet, jotka määräävät sen tahtia; samoin ulottuu hengen elämä aivojen elämää avarammalle. Mutta juuri senvuoksi, että aivot erottavat hengen elämästä kaiken sen, mikä on liikkeen muodossa ilmaistavissa ja aineellistettavissa, juuri senvuoksi, että ne siten muodostavat kohdan missä henki tunkeutuu aineeseen, juuri senvuoksi aivot takaavat hengen jokahetkisen sopeutumisen olosuhteisiin, pitävät alinomaa henkeä ja todellisuutta kosketuksessa toistensa kanssa. Se ei siis oikeastaan ole ajatuksen enempää kuin tunteen tai tajunnankaan elin, mutta sen vaikutuksesta tajunta, tunne ja ajatus pysyvät suunnattuina todellisuuden elämään, kelvollisina tehokkaaseen toimintaan. Jos mielitte, voimme sanoa, että aivot ovat elämän tarkkaamisen elin.