Siitä syystä voi lieväkin aivoaineksessa tapahtuva muutos vaikuttaa niin, että koko henki näyttää häiriytyneeltä. Me puhumme eräiden huumausaineiden vaikutuksesta tajuntaan ja yleisemmin aivojen sairauden vaikutuksesta henkiseen elämään. Onko sellaisissa tapauksissa tosiaankin häiriytynyt itse henki vai ehkä pikemmin se koneisto, jonka avulla henki työntyy aineeseen? Puhuessaan järjettömiä mielenvikainen voi noudattaa mitä ankarinta logiikkaa; toisinaan puhuu jokin vainohullu niin, että tekee mieli sanoa hänen vihanansa olevan liiallisen loogillisuuden. Hänen virheensä ei ole siinä, että hän järkeilee huonosti, vaan siinä, että hän järkeilee todellisuuden sivuitse, sen ulkopuolella, niinkuin nukkuva. Otaksukaamme, kuten on todennäköistäkin, että hänen sairautensa aiheutuu aivoaineksen myrkyttymisestä. Ei pidä luulla, että myrkky etsii järkeilyn joistakin aivojen soluista ja että niinmuodoin joissakin määrätyissä aivojen kohdissa esiintyy atomien liikettä, joka vastaa ajatustoimintaa. Ei, luultavaa on, että asia koskee aivoja kokonaisuudessaan, niinkuin soittimen viritetty kieli höltyy kokonaisuudessaan eikä jostakin kohdastaan, kun solmu on huonosti tehty. Mutta samoin kuin tarvitsee vain hieman höllentää ankkuriköyttä, jotta alus pääsee keinumaan aalloilla, samoin voinee vähäisenkin aivoaineksessa tapahtuvan muutoksen vuoksi hengen ja sen tavanomaisena tukikohtana olevien aineellisten olioiden välinen kosketus käydä mahdottomaksi. Silloin henki tuntee todellisuuspohjan häviävän, horjuu ja joutuu jonkinlaisen pyörrytyskohtauksen alaiseksi. Mielenvikaisuus alkaa tosiaankin useissa tapauksissa pyörrytykseen verrattavin tunnoin. Sairas on ymmällä. Hän väittää, etteivät aineelliset esineet ole hänelle enää niin kiinteitä, silmäänpistäviä, todellisia kuin ennen. Se jännitys tai pikemmin se tarkkaavaisuus, jonka varassa henki kiintyi siihen aineen maailman osaan, jonka kanssa oli tekemisissä, höltyy — siinä itse asiassa ainoa aivoissa sattuneen häiriön suoranainen vaikutus. Aivot merkitsevät niinmuodoin välinettä, jonka avulla henki voi vastata olioiden vaikutelmiin liikunnollisin vastavaikutuksin, suoritetuin tai vain aloittelevin, joiden täsmällisyys takaa hengen täydellisen työntymisen todellisuuteen.
Sellainen siis on, suurin piirtein katsoen, hengen suhde ruumiiseen. Minun on mahdoton tässä luetella kaikkia niitä tosiasioita ja perusteita, joihin tämä käsitys pohjautuu. Kumminkaan en voi vaatia teitä ilman muuta uskomaan sanojani. Mikäpä neuvoksi? Ensinnäkin näyttää olevan eräs keino nopeasti suoriutua vastustamastani teoriasta, nimittäin osoittamalla, että aivotoimintojen ja henkisten toimintojen ekvivalenssia tehostava teoria joutuu ristiriitaan itsensä kanssa, kun se ymmärretään täydessä ankaruudessaan, että se vaatii meitä omaksumaan yhtaikaa kaksi vastakkaista näkökantaa ja käyttelemään samalla kertaa kahta merkintäjärjestelmää, jotka kumoavat toisensa. Minä olen kerran aikaisemmin koettanut laatia sellaista todistusta, mutta vaikka se onkin varsin mutkaton, vaatii se kumminkin eräitä realismia ja idealismia koskevia alustavia harkintoja, joiden esittäminen johtaisi liian kauas. [Asia on kehitelty tämän nidoksen lopussa. Ks. viimeistä lukua.] Myönnän muuten, että taitavasti menetellen voi saada ekvivalenssiteorian näyttämään ymmärrettävältä, kunhan luovutaan kehittelemästä sitä materialistiseen suuntaan. Toisaalta on selvää, että jos puhdas järkeily riittääkin meille osoittamaan tuon teorian hylättävyyden, se kumminkaan ei sano eikä voikaan sanoa, mitä on asetettava hylätyn sijaan. Niinmuodoin meidän on lopulta turvauduttava kokemukseen, kuten jo aikaisemmin huomautimme. Mutta miten tarkastella kaikkia niitä normaalisia ja patologisia tiloja, jotka tulisi ottaa huomioon? On mahdotonta tutkia niitä kaikkia, ja jo perinpohjainen syventyminen muutamiin niistä vaatisi liikaa tilaa. Nähdäkseni on olemassa vain yksi keino pulasta pääsemiseksi: valita kaikkien tunnettujen tosiasioiden joukosta ne, jotka näyttävät parallelismiväitteelle suopeimmilta, — itse asiassa ainoat, joiden nojalla teoria on osoittanut todentumisen oireita — muistin tosiasiat. Jos saan tällöin tilaisuuden parilla sanalla, vaikkapa epätäydelliseen ja karkeapiirteiseenkin tapaan, osoittaa, että mainittujen tosiasioiden syvempi tarkastelu horjuttaa niihin nojautuvaa puheenalaista teoriaa, ja vahvistaa ehdottelemaani, niin on jo jotakin saavutettu. Todistuksemme ei tietenkään olisi vielä läheskään täydellinen, mutta tietäisimme ainakin, mistä sitä on etsittävä. Käymme siis asiaan käsiksi.
Ainoa älyllinen toiminto, joka on voitu sijoittaa määrättyyn aivojen kohtaan, on tosiaankin muisti, — täsmällisemmin puhuen: sanojen muistaminen. Esitelmäni alussa minä viittasin siihen, että puhekielen sairauksien tutkimisen nojalla on sijoitettu määrättyihin aivojen poimuihin määrättyjä sanamuistin muotoja. Sen jälkeen kun Broca oli osoittanut puheen ilmennysliikkeiden unohtumisen voivan aiheutua kolmannen vasemmanpuolisen otsapoimun vioittumisesta, on vaivalloisesti rakentunut yhä monimutkaisempi afasiaa [»puhumattomuutta»] ja sen aivoissa esiintyviä edellytyksiä koskeva teoria. Tästä teoriasta olisi paljonkin sanottavaa. Eittämättömästi pätevät tiedemiehet vastustavat sitä nykyään puhekielen sairauksia myötäileviin aivovioittumiin kohdistuvien entistä huolellisemmin suoritettujen huomioiden nojalla. Vuosisatamme alussa (en mainitse asiaa turhamaisuudesta vaan osoittaakseni, että sisäinen havainto voi olla tehokkaammiksi luultuja menetelmiä parempi) minä väitin, että silloin koskemattomana pidetty teoria kaipasi ainakin korjausta. Mutta vähät siitä! On olemassa eräs seikka, johon nähden vallitsee yleinen yksimielisyys, nimittäin se käsitys, että sanamuistin sairaudet aiheutuvat selvemmin tai epämääräisemmin paikallistettavista aivojen vioittumista. Tarkastelkaamme nyt, kuinka tämän tuloksen tulkitsee se teoria, joka tekee ajatuksesta aivojen toiminnon, ja yleisemmin kaikki ne, jotka uskovat parallelismiin eli aivotyön ja ajatustyön kesken vallitsevaan ekvivalenssiin.
Heidän selityksensä on mitä yksinkertaisin. Muistikuvat ovat aivoissa kasautuneina sinne jonkin anatomisen ainesosaryhmän muuntumina; niiden muistista häviäminen merkitsee vain niiden kannatteena olevien anatomisten elementtien vahingoittumista tai häviämistä. Me puhuimme taannoin laatoista, fonogrammeista. Sellaisia vertauskuvia tapaa kaikissa niissä muistia koskevissa selityksissä, joissa selitysperusteeksi otetaan aivot: ulkoisten esineiden aiheuttamat vaikutelmat muka säilyvät aivoissa ikäänkuin herkistetyssä laatassa tai fonografilevyssä. Asiaa lähemmin tarkastaen havaitsee helposti, kuinka pettäviä nuo vertauskuvat ovat. Jos esimerkiksi jonkin esineen mielessäni säilyvä näkömuistikuva olisi tuon esineen aivoihin jättämä vaikutelma, niin minulla ei milloinkaan olisi yhtä ainoata esineen muistikuvaa, vaan niitä olisi minulla tuhansittain, miljoonittain. Yksinkertaisin ja muuttumattominkin esine näet vaihtaa muotoansa, kokoansa, vivahdustansa riippuen siitä, mistä kohdasta sitä tarkastelen: ellen siis pakottaudu sitä katsellessani ehdottomaan liikkumattomuuteen, elleivät silmäni jäykisty hievahtamatta tuijottamaan, niin verkkokalvooni piirtyy perätysten lukemattomia, mitenkään yhtenäistymättömiä kuvia siirtyäkseen siltä aivoihin. Miten siis käykään, jos on kysymyksessä visuaalinen kuva jostakin henkilöstä, jonka kasvonpiirteet muuttuvat, jonka ruumis liikkuu, jonka vaatteet ja ympäristö ovat erilaiset joka kerta kun hänet näen? Ja kumminkin on eittämätöntä, että tajuntani osoittaa minulle yhden ainoan kuvan, käytännöllisessä katsannossa melkeinpä muuttumattoman kuvan esineestä tai henkilöstä, mikä seikka ilmeisesti todistaa, ettei kysymyksessä ole mekaaninen merkintä, vaan jokin aivan toisenlainen tapahtuma. Samaa voisi muuten sanoa auditiivisestakin muistikuvasta. Eri henkilöiden tai saman henkilön eri ajankohtina, eri lauseyhteydessä lausuma sana aiheuttaa fonogrammeja, jotka eivät ole täysin yhtäläiset: kuinkapa voisikaan lausutun sanan muistikuva, suhteellisen muuttumaton ja yksinäinen, olla fonogrammiin verrattavissa? Yksin tämä seikka riittäisi jo tekemään epäiltäväksi teorian, joka johtelee sanamuistin sairaudet aivojen kuoreen automaattisesti piirtyneiden muistikuvien rappeutumisesta tai häviämisestä.
Tarkastelkaamme, mitä näissä sairauksissa tapahtuu. Milloin aivot ovat vaikeasti vioittuneet ja sanojen muistaminen syvästi järkkynyt, voi sattua, että jokin kiihotus, esimerkiksi mielenliikutus, äkkiä palauttaa muistin, joka näytti iäksi kadonneen. Olisiko se mahdollista, jos muistikuva olisi sijainnut vikaantuneessa tai hävinneessä aivoaineksessa? Pikemmin näyttää olevan laita niin, että aivojen tehtävänä on muistelman palauttaminen eikä sen säilyttäminen. Afasiaa sairastava henkilö ei kykene löytämään sanaa sitä tarvitessaan, hän näyttää kiertelevän sen ympärillä, häneltä tuntuu puuttuvan tarvittavaa voimaa asettaakseen sormensa juuri siihen kohtaan, jota on kosketettava; psykologisella alueella voiman ulkonaisena merkkinä tosiaankin on aina täsmällisyys. Muisti kuva näyttää olevan säilössä: korvatessaan kiertoilmaisuin sanaa, jonka luulee kadonneen, potilas toisinaan sijoittaa niihin itsensä kaivatun sanan. Heikontunut on se kyky sopeutua tilanteeseen, joka aivomekanismin on taattava. Tarkemmin sanoen: häiriytynyt on kyky tehdä muistikuva tajuiseksi luonnostelemalla ennakolta niitä liikkeitä, joiden varassa muistikuva, jos se olisi tajuinen, jatkuisi teoksi. Mitä teemmekään, kun tahdomme palauttaa mieleemme jonkin unohtuneen erisnimen? Me koettelemme kaikkia aakkosten kirjaimia, toista toisensa jälkeen, lausumme aluksi niitä vastaavat äänteet hiljaa mielessämme; ellei se riitä, lausumme ne ääneen. Me siis paneudumme kaikkiin niihin liikunnollisiin asenteihin, joiden kesken valinta on suoritettava, ja kun haluttu asenne löytyy, solahtaa sanan äänellinen ilmaus siihen ikäänkuin ennakolta varattuun kehykseen. Tämä todellinen tai virtuaalinen, suoritettu tai luonnosteltu mimiikki on aivomekanismin taattava. Ja siihen sairaus epäilemättä kohdistuu.
Ottakaa nyt huomioon, miten havaitaan käyvän progressiivisessa afasiassa, toisin sanoen niissä tapauksissa, joissa sanojen unohtaminen yhä yltyy. Sanat silloin yleensä katoavat määrätyssä järjestyksessä ikäänkuin sairaus olisi selvillä kieliopista: ensinnä häviävät erisnimet, sitten yleisnimet, sitten laatusanat ja vihdoin teonsanat. Tämä seikka näyttää ensi silmäyksellä tukevan sitä otaksumaa, jonka mukaan muistikuvat kasautuvat aivoainekseen. Erisnimet, yleisnimet, laatusanat ja teonsanat muodostaisivat niin sanoaksemme päällekkäisiä kerrostumia ja kerrostumat vioittuisivat toinen toisensa jälkeen. On kumminkin huomattava, että sairaus voi johtua mitä erilaisimmista syistä, ilmetä mitä erilaisimmissa muodoissa, saada alkunsa missä kohden hyvänsä kysymyksessäolevalla aivoalueella ja jatkua mihin suuntaan tahansa muistikuvien katoamisjärjestyksen pysyessä samana. Olisiko se mahdollista, jos sairaus koskisi muistikuvia itseänsä? Asia siis on selitettävä toisin. Minä ehdotan tässä varsin mutkatonta selitystä. Ensinnäkin: jos erisnimet häviävät ennen yleisnimiä, viimeksimainitut ennen laatusanoja, laatusanat ennen teonsanoja, niin seikka johtuu siitä, että erisnimi palautuu mieleen hankalammin kuin yleisnimi, yleisnimi hankalammin kuin laatusana, laatusana hankalammin kuin teonsana; palauttamistoiminnon, jota aivot ilmeisesti avustavat, täytyy niinmuodoin rajoittua yhä helpompiin tapauksiin sitä mukaa kuin aivojen vioittuminen käy vaikeammaksi. Mutta mistä johtuu mieleenpalauttamisen suurempi tai pienempi hankaluus? Ja miksi muistuvat teonsanat mieleemme helpommin kuin mitkään muut? Siitä yksinkertaisesta syystä, että teonsanat ilmaisevat toimintaa ja että ne ovat elein esitettävissä. Teonsana on välittömästi eleiksi muutettavissa, laatusana vain sisältämänsä teonsanan välityksellä, nimisana käyttelemällä kahta välijäsentä, laatusanaa, joka ilmaisee jonkin sen määreistä, ja teonsanaa, joka sisältyy laatusanaan, erisnimi kolmen välijäsenen, yleisnimen, laatusanan ja teonsanan avulla. Sitä mukaa kuin siirrymme teonsanasta erisnimeen me niinmuodoin loittonemme heti jäljiteltävissä olevasta, ruumiin elein esitettävästä toiminnasta, etsityn sanan ilmaiseman idean vertauskuvallisena liikkeenä esittäminen vaatii yhä mutkikkaampaa koneistoa, ja koska aivojen tehtävänä on näiden liikkeiden valmisteleminen, koska niiden toiminta tässä suhteessa on sitä rajoitetumpaa ja yksinkertaisempaa, mitä vaikeammin kysymyksessä oleva kohta aivoissa on vioittunut, ei ole ollenkaan ihmeteltävää, jos sellainen kudosten turmeltuminen, joka tekee mahdottomaksi erisnimien tai yleisnimien mieleenpalauttamisen, ei estä teonsanojen muistamista. Tässä kohden, kuten muutenkin, tosiasiat taivuttavat meitä pitämään aivojen toimintaa henkisen toiminnan miimillisenä supistelmana eikä sen ekvivalenttina.
Mutta jos muistikuva ei piile aivoissa, missä se sitten säilyykään? — Totta puhuen en ole varma, onko kysymyksessä »missä?» järkeä vielä silloinkin, kun ei enää ole puhe aineellisesta esineestä. Valokuvauslevyt säilyvät kotelossaan, fonografilevyt hyllyissään, mutta miksi tarvitsisivatkaan muistikuvat, jotka eivät ole nähtäviä enempää kuin koskettaviakaan esineitä, sisältäjää, ja miten niillä voisikaan sellainen sisältäjä olla? Jos kumminkin tahdotte tuon kysymyksen tehtäväksi, niin olkoon menneeksi, mutta minä käsitän silloin pelkästään vertauskuvallisesti muistikuvien sisältäjän ja sanon ihan yksinkertaisesti, että tuo sisältäjä on ihmisen henki. Minä en esitä otaksumaa, en herätä eloon salaperäistä entiteettiä, vaan nojaudun havaintoon, sillä ei ole mitään välittömämmin läsnäolevaa, ei mitään ilmeisemmin todellista kuin tajunta, ja ihmisen henki on tajunta itse. Tajunta taas merkitsee ennen kaikkea muistia. Minä juttelen tällä hetkellä kanssanne, lausun sanan »jutelma». On ilmeistä, että sana esiintyy tajunnassani kerrallaan; ellei, niin tajunta ei käsittäisi sitä yhdeksi sanaksi eikä antaisi sille merkitystä. Minun lausuessani sanan viimeistä tavua ovat molemmat edelliset kumminkin jo lausutut; ne ovat menneisyyttä verrattuina viimeiseen, jonka niin ollen pitäisi vaatia itselleen nykyisyyden nimeä. Mutta tuo viimeinen tavu »ma» ei olekaan lausuttu silmänräpäyksellisesti; miten lyhyt siihen kulunut aika lieneekin, se on jaettavissa osiin ja nämä osat ovat menneisyyttä verrattuina niiden viimeiseen osaan, joka muodostaisi lopullisen nykyhetken, ellei olisi vuorostaan jaettavissa. Miten siis menettelettekin, ette voi vetää rajaviivaa menneisyyden ja nykyisyyden, muistin ja tajunnan välille. Kun lausun sanan »jutelma», ei mielessäni ole ainoastaan tämä sana alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen, vaan sitäpaitsi edelliset sanat, esittämäni osa lausetta; ellei, niin olisin kadottanut esitykseni johtolangan. Jos nyt esitelmäni jäsennys olisi ollut toisenlainen, niin lauseeni olisi voinut alkaa varhemmin, se olisi kenties sisällyttänyt itseensä edellisen lauseen, ja »nykyisyyteni» olisi avartunut vieläkin kauemmaksi menneisyyteen. Kulkekaamme tämä ajatusura päähän saakka: otaksukaamme, että esitelmäni on kestänyt jo vuosikausia, tajuntani ensi heräämisestä asti, että se jatkaa yhtä ainoata lausetta ja että tajuntani olisi riittävässä määrin irrallaan tulevaisuudesta, riittävässä määrin toiminnasta välittämätön antautuakseen yksinomaan käsittämään lauseen tarkoitusta; silloin en tutkisi koko tuon lauseen säilymistä enempää kuin nyt »jutelma»-sanan kahden ensimmäisen tavun säilyntää sen viimeistä tavua lausuessani. Minä uskonkin, että koko sisäinen elämämme on tavallaan yksi ainoa lause, joka alkaa tajunnan ensi heräämisestä, lause, jossa on runsaat määrät pilkkuja, mutta jota ei milloinkaan katkaise piste. Tästä taas johtuu, että uskon koko menneisyytemme olevan läsnä, alitajuisena, — läsnä siten, ettei tajuntamme, sitä ilmisaattaakseen, tarvitse siirtyä rajojensa ulkopuolelle eikä liittää itseensä mitään vierasta; havaitakseen selvästi oman sisältönsä, tai paremmin sanoen oman olemuksensa, sen tarvitsee vain työntää syrjään este, kohottaa verho. Onnekas este, äärettömän arvokas verho! Aivot palvelevat meitä pitämällä tarkkaavaisuutemme suunnattuna elämään, ja elämä silmäilee eteenpäin, se kääntyy katsomaan taaksensa vain sikäli kuin menneisyys kykenee sitä auttamaan tulevaisuuden kirkastamisessa ja valmistelemisessa. Eläminen merkitsee hengelle lähinnä keskittymistä suoritettavan teon varalle. Se siis merkitsee työntymistä olioihin käyttelemällä välineenä koneistoa, joka ottaa tajunnasta kaiken sen, mikä on käyttökelpoista toimintaa varten, välittämättä siitä, että muut alueet suurimmalta osalta himmentyvät. Se on aivojen tehtävä muistitoiminnossa: se ei säilytä menneisyyttä, vaan naamioi aluksi ja sallii sitten kuultaa läpi sen, mikä on käytännössä hyödyllistä. Se on aivojen tehtävä henkeen nähden yleensäkin. Erottamalla hengestä sen, mikä on ulkonaistettavissa liikkeeksi, tunkemalla hengen tähän liikunnolliseen kehykseen aivot useimmiten saavat sen rajoittamaan näkemystänsä, mutta myös tehostamaan toimintaansa. Toisin sanoen: henki ulottuu kaikin puolin aivoja avarammalle, ja aivojen toiminta vastaa ainoastaan ylen pientä osaa henkisestä toiminnasta.
* * * * *
Mutta samalla selviää, ettei hengen elämä voi olla ruumiin elämän vaikutusta, että kaikki päinvastoin näyttää osoittavan ruumiin olevan hengen käytettävissä ja ettei meillä niinmuodoin ole mitään syytä otaksua ruumiin ja hengen olevan erottamattomasti toisiinsa yhdistettyjä. Ymmärrätte hyvin, etten ryhdy tässä ratkaisemaan äkkipikaa, niiden parin minuutin aikana, jotka ovat käytettävissäni, kaikkein vaikeimpia ongelmia, mitä ihminen voi itsellensä asettaa. Toisaalta olisi mielestäni anteeksiantamatonta, jos tahtoisin niitä väistää. Mistä me tulemme? Mitä teemme täällä maan päällä? Minne menemme? Ellei filosofia tosiaankaan voisi mitään vastata näihin ylen tärkeihin kysymyksiin tai ellei se kykenisi niitä yhä paremmin selvittämään, niinkuin jotakin biologista tai historiallista probleemaa jatkuvasti selvitetään, ellei se voisi tarjota niiden hyväksi yhä perinpohjaisempaa kokemusta, yhä terävämpää todellisuuden havaitsemista, jos sen olisi rajoituttava loppumattomiin saakka tappeluttamaan niitä, jotka väittävät kuolemattomuutta olevan, ja niitä, jotka sen kieltävät, kumpaakin puoluetta sielun tai ruumiin hypoteettisen olemuksen nojalla tehdyin johtopäätöksin, niin olisi melkein syytä sanoa, Pascalin lauselman merkitystä muuttaen, ettei koko filosofia ole hetkenkään vaivan arvoinen. Kuolemattomuutta itseänsä varmaankaan ei voida kokeellisesti todistaa, sillä kokemus koskee aina rajoitettua kestoa, ja uskonto, kuolemattomuudesta puhuessaan, vetoaa ilmestykseen. Mutta merkitsisi jotakin, merkitsisi paljonkin, jos voitaisiin kokemuksen piirissä näyttää toteen kuoleman jälkeinen olemassaolo jonakin rajoitettuna aikana; silloin voitaisiin jättää pois filosofian piiristä kysymys, onko tuo aika rajaton vai eikö. Näihin vaatimattomampiin mittasuhteisiin supistettuna ei sielun kohtaloa koskeva filosofinen ongelma näytä minusta ollenkaan mahdottomalta ratkaista. Aivot työskentelevät. Tajunta tuntee, ajattelee ja tahtoo. Jos aivojen työ vastaisi tajuntaa kokonaisuudessaan, jos aivojen elämä ja sielun elämä olisivat ekvivalentteja, niin tajunta voisi noudatella aivojen kohtaloita ja kuolema olla kaiken loppuna. Missään tapauksessa ei kokemus puhuisi sellaista päätelmää vastaan, ja filosofin, joka väittää haudantakaista elämää olevan olemassa, olisi tyytyminen tukemaan väitettänsä jollakin metafyysillisellä sommitelmalla, — mikä yleensäkin muodostaa hauraan perustuksen. Jos sitävastoin, kuten olen koettanut osoittaa, sielunelämä ulottuu aivojen toimintoja avarammalle, jos aivot rajoittuvat ilmaisemaan liikkeinä pienoista osaa siitä, mitä tajunnassa tapahtuu, silloin sielun kuolemattomuus käy niin todennäköiseksi, että todistamisvelvollisuus kuuluu sille, joka kieltää, paljoa pikemmin kuin sille, joka väitettä kannattaa. Ainoa aihe uskoa tajunnan kuolemassa sammuvan on näet siinä, että näemme ruumiin joutuvan hajoamistilaan, ja tämä aihe käy merkityksettömäksi, jos melkein koko tajunnan riippumattomuus ruumiista on sekin havaittu tosiasia. Siten käsittelemällä sielun kuolemattomuuden ongelmaa, vetämällä sen alas niistä korkeuksista, joihin perinnäinen metafysiikka on sen sijoittanut, siirtämällä sen kokemuksen kentälle, me epäilemättä luovumme yrittämästä yhdellä iskulla lopullista ratkaisua. Mutta mitäpä tehdä? Filosofiassa on valittava joko puhdas järkeily, joka tähtää lopulliseen tulokseen, jota on mahdoton kehittää edelleen, koska sitä pidetään täydellisenä, tai kärsivällinen huomioiminen, joka suo vain likimääräisiä, mutta rajattomasti korjaus- ja täydennyskelpoisia tuloksia. Edellinen menetelmä, joka tahtoo heti saattaa meidät varmuuteen, tuomitsee meidät pelkän todennäköisyyden tai pikemminkin pelkän mahdollisuuden rajoihin, sillä harvoin sattuu, ettei sitä voisi käytellä todistamaan oikeaksi kahta vastakkaista väittämää, jotka ovat yhtä yhtenäiset ja yhtä otaksuttavat. Jälkimmäinen tavoittelee aluksi vain todennäköisyyttä, mutta johtaa meitä, toimien alueella, missä todennäköisyys voi rajattomasti kasvaa, vähitellen sellaiselle kannalle, joka on käytännössä varmuuden veroinen. Näistä kahdesta filosofoimistavasta minä olen valinnut omani. Olisin iloinen, jos olisin voinut, vaikkapa vähänkin, opastaa teitä valinnassanne.