»ELÄVIEN HAAMUT» JA »PSYYKILLINEN TUTKIMUS»
Kuinka ovat selitettävissä ne ennakkoluulot, joita psyykillisillä tieteillä on ollut voitettavina ja joita monet yhä vieläkin hellivät? Epäilemättä kuuluvat ne henkilöt, jotka »tieteen nimessä» tuomitsevat sellaisia tutkimuksia, tieteilijöiden luokkaan; niiden harrastajiin taas kuuluu varsinaisia tiedemiehiä, fysiikan, kemian ja fysiologian tutkijoita. Sattuu kumminkin yhä vielä, että todelliset oppineet, jotka ovat valmiit omaksumaan minkä tahansa laboratoriossa suoritetun työn, olipa se miten vähäpätöinen tahansa, syrjäyttävät tahallansa kaikki psyykilliset tutkimustulokset. Mistä tämä johtuu? Kaukana siitä, että pelkästä arvosteluhalusta arvostelisin vuorostani heidän arvosteluansa; olen sitä mieltä, että kumoamiseen käytetty aika filosofiassa merkitsee yleensä suotta menetettyä aikaa. Mitä jää tulokseksi niistä monista vastaväitteistä, joita lukuisat ajattelijat kohdistavat toisiinsa? Vähän tai ei mitään. Huomioon otettavaa ja pysyväistä on vain esitetty positiivinen totuus: myönteinen tosi väite asettuu sisäisen voimansa nojalla väärän aatteen sijaan ja osoittautuu parhaaksi kumoajaksi, vaikka sen esittäjä ei olekaan vaivautunut ketään kumoamaan. Mutta tässä ei olekaan kysymyksessä vain kumoaminen ja kritikoiminen. Minun tekee mieleni osoittaa, että vastaväitteiden ja ivailujen pohjalla on, näkymättömänä, mutta läsnä olevana, eräänlaista itsetiedotonta metafysiikkaa, — itsetiedotonta ja niinmuodoin epävakaista, itsetiedotonta ja senvuoksi kykenemätöntä siihen alinomaiseen uuteen muotoutumiseen havainnon ja kokemuksen varassa, jota filosofian nimi edellyttää, — että tämä metafysiikka on luonnollista, että se joka tapauksessa johtuu eräästä aikoja sitten ihmishenkeen juurtuneesta luontumuksesta ja että tämä selittää sen säilymisen ja laajan suosion. Tahdon syrjäyttää kaiken sen, mikä sitä naamioi, käydä siihen suoraan käsiksi ja katsoa, mihin se kelpaa. Mutta sitä ennen, ja päästäkseni koskettelemaan psyykillisten tutkimusten kohdetta, sanon sanasen ao. menetelmästä, — menetelmästä, jonka ymmärrän ällistyttävän eräitä oppineita.
Ammattioppineelle ei ole mikään niin epämieluista kuin nähdä sovellettavan samanlaatuiseen tieteeseen kuin hänen harjoittamansa sellaisia tutkimis- ja todentamismenetelmiä, joita hän itse on aina huolellisesti karttanut, Hän pelkää tartuntaa. Hän käsittelee menetelmäänsä täydellä oikeudella niinkuin työmies omia työaseitansa. Hän rakastaa sitä sen itsensä vuoksi, riippumatta siitä, mitä se saa aikaan. Luulenpa William Jamesin juuri siten määritelleen tieteen harrastelijan ja ammattimiehen välisen eron: edellisessä herättää mielenkiintoa ennen kaikkea saavutettu tulos, jälkimmäisessä ne menetelmät, joiden avulla tulokseen päästään. Psyykilliset ilmiöt ovat kieltämättä samanlaisia kuin ne, jotka muodostavat luonnontieteiden tutkimuskohteen; menetelmä, jota noudatamme ja jota meidän on noudattaminen, sitä vastoin ei useinkaan millään muotoa soinnu luonnontieteellisiin menetelmiin.
Minä sanon näiden tosiasiain olevan samanlaisia. Tarkoitan, että niissä ilmenee lakimääräisyyttä ja että ne voivat, nekin, toistua rajattomasti ajassa ja avaruudessa. Ne eivät ole sellaisia tosiasioita, joita tutkii esimerkiksi historioitsija. Historia ei ala uudelleen; Austerlitzin taistelu on kerran taisteltu, sitä ei taistella enää milloinkaan. Koska samat historialliset olosuhteet eivät voi toistua, ei sama historiallinen tosiasia voi ilmaantua uudelleen, ja koska laki välttämättä lausuu, että määrättyjä, aina samoina pysyviä syitä vastaa vaikutus, joka sekin on aina sama, niin varsinainen historia ei kohdistu lakeihin, vaan yksityisiin tosiasioihin ja niihin yhtä yksityisiin olosuhteisiin, joiden vallitessa ne ovat ilmenneet. Tällöin on ainoana kysymyksenä, onko tapahtuma todellakin sattunut määrättynä ajankohtana, määrätyssä avaruuden kohdassa, ja miten se on aiheutunut. Jos sitävastoin on kysymyksessä esimerkiksi todenmukainen hallusinaatio, — sairaan tai kuolevan ilmestyminen sukulaiselle tai ystävälle, joka asuu kaukana, kenties maapallon toisella puolella, — niin tässä tosiasiassa, mikäli se on todellinen, kieltämättä ilmenee laki, joka on fysiikan, kemian ja biologian lakeihin verrattavissa. Minä otaksun tässä, hetken aikaa, että tuon ilmiön aiheuttaa toisen tajunnan vaikutus toiseen, että tajunnat voivat siten olla yhteydessä keskenään ilman näkyvää välittäjää ja että on olemassa, kuten sanotte, »telepatiaa» eli kaukovaikutusta. Jos telepatia on todellisuuden ilmiö, niin se voi toistua rajattomasti. Minä väitän vielä enemmän: jos telepatia on todellisuuden ilmiö, on mahdollista, että se toimii joka hetki ja kaikissa ihmisissä, mutta liian heikosti voidakseen tulla havaituksi, tai sillä tavoin, että aivomekanismi ehkäisee sen vaikutuksen, meidän parhaaksemme, sinä hetkenä, jolloin se on astumassa tajuntamme kynnyksen yli. Me synnytämme joka hetki sähköä, ilmakehä on aina sähköinen, ja me liikumme magneettisten virtojen keskellä, mutta siitä huolimatta on tuhansien vuosien kuluessa elänyt miljoonia ihmisiä, jotka eivät ole aavistaneetkaan sähkön olemassaoloa. Samaten ovat meiltä voineet jäädä havaitsematta läheiset telepaattiset ilmiöt. Mutta olipa miten tahansa, joka tapauksessa on kieltämätöntä, että telepatia, jos se on todellista, on myös luonnollista, ja ettei meidän, kunhan kerran saisimme selville sen ehdot, enää tarvitsisi telepaattisen vaikutuksen saamiseksi odottaa »elävän haamua» enempää kuin meidän nykyään tarvitsee sähkökipinän näkemistä varten odottaa taivaan hyvää tahtoa ja rajuilman näytelmää, kuten muinoin.
Kysymyksessä siis on ilmiö, joka näyttää luonnostaan edellyttävän samaa tutkimustapaa kuin jokin fysikaalinen, kemiallinen tai biologinen tosiasia. Mutta mepä emme menettelekään siten; meidän on pakko turvautua ihan toisenlaiseen menetelmään, joka on historiantutkijain ja tutkintotuomarin käyttelemien menettelytapojen välimuoto. Jos totuudenmukainen hallusinaatio viittaa menneisyyteen, niin me tutkimme asiakirjoja, arvostelemme niitä, kirjoitamme niitä, kirjoitamme kappaleen historiaa. Jos taas asia on äskettäin tapahtunut, niin me käyttelemme tavallaan oikeudellista menettelytapaa, asetumme yhteyteen todistajien kanssa, kuulustelemme heitä vastakkain, hankimme tietoja heistä. Kun kertaan muistissani yli kolmekymmentä vuotta uupumatta jatketun ihailtavan tiedustelutyön tuloksia, kun ajattelen niitä varokeinoja, joihin on ryhdytty erehdyksen välttämiseksi, kun näen, kuinka useimmissa esitellyissä tapauksissa hallusinaatio oli kerrottu yhdelle tai useammalle henkilölle, vieläpä usein kirjoitettukin, ennenkuin se todettiin totuudenmukaiseksi, kun otan huomioon tosiasioiden suunnattoman määrän ja varsinkin niiden kesken vallitsevan yhtäläisyyden, niiden yhteiset sukupiirteet, monien toisistaan riippumattomien, eriteltyjen, tarkasteltujen, arvosteltujen todistusten yhtäpitävyyden — niin taivun puolestani uskomaan telepatiaan samalla tavalla kuin uskon esimerkiksi Voittamattoman armadan häviöön. Kysymyksessä ei ole se matemaattinen varmuus, jonka minussa synnyttää Pythagoraan väittämän todistaminen, ei myöskään se fysikaalinen varmuus, jonka herättää Galilein lain todentaminen. Epäilemättä varmuuteni kumminkin on yhtä suuri kuin historiallisissa tai oikeudellisissa asioissa saavutettava.
Mutta sepä se saakin ymmälle varsin useita henkilöitä. Kunnollisesti selvittelemättä itselleen tätä vastenmielisyytensä aihetta he oudoksuvat sitä, että on käsiteltävä historiallisesti tai oikeudellisesti tosiasioita, jotka siinä tapauksessa, että ovat todellisia, varmaan noudattavat lakeja ja joiden niinmuodoin pitäisi soveltua havainto- ja koemenetelmän kohteiksi. Jos saamme asian luonnistumaan laboratoriossa, niin se hyväksytään mielellään, mutta siihen mentäessä sitä pidetään epäiltävänä. Sen nojalla, ettei »psyykillinen tutkimus» kykene menettelemään niinkuin fysiikka ja kemia, päätellään, ettei se ole tiedettä, ja koska »psyykillinen ilmiö» ei ole vielä pukeutunut siihen yksinkertaiseen ja abstraktiseen muotoon, joka avaa tosiasialle tien laboratorioon, niin se selitettäisiin mielellään epätodelliseksi. Siten luullakseni päättelevät »salatajuisesti» eräät oppineet.
Samaa tuntoa, samaa konkreettiseen kohdistuvaa halveksimista havaitaan piilevän niissä vastaväitteissä, joiden kohteiksi joutuvat erinäiset päätelmämme. Mainitsen vain yhden esimerkin. Jokin aikaa sitten johtui eräässä hienossa seurassa keskustelu niihin ilmiöihin, joita me tutkimme. Läsnä oli eräs huomatuimpia oppineitamme, eräs lääketieteen edustaja. Kuunneltuaan tarkkaavasti hän puuttui puheeseen lausuen ajatuksensa suunnilleen näin: »Kaikki, mitä kerrotte, herättää minussa suurta mielenkiintoa, mutta minä pyydän teitä harkitsemaan asioita, ennenkuin teette johtopäätöksenne. Minäkin tiedän erään omituisen tapauksen ja otan taatakseni sen todenperäisyyden, sillä sen on minulle kertonut eräs erittäin älykäs naishenkilö, jonka sanaan ehdottomasti luotan. Mainitun naishenkilön mies, upseeri, kaatui eräässä etujoukkojen kahakassa, kuolinhetkenä vaimo näki tapahtuman, näki sen tarkkapiirteisenä, kaikin puolin todellisuutta vastaavana. Te päättelette kenties, kuten hän itsekin, että kysymyksessä oli selvänäköisyys, kaukovaikutus jne.? Älkää kumminkaan unohtako erästä seikkaa: monet aviovaimot ovat nähneet unessa miehensä kuolleena tai kuolemankielissä, vaikka hän todellisuudessa on voinut erittäin hyvin. Havaitaan vain ne tapaukset, joissa näkemys pitää paikkansa, muut jätetään huomioonottamatta. Jos kerättäisiin kaikki tapaukset, niin nähtäisiin todennettavissa olevien aiheutuvan sattumasta.»
Keskustelu juontui siitä toisille urille, eikä voinut tulla kysymykseenkään aloittaa filosofista väittelyä: paikka, enempää kuin aikakaan, ei ollut sovelias. Mutta pöydästä noustua tuli eräs nuori tyttö, joka oli tarkoin kuunnellut, sanomaan minulle: »Minusta näyttää siltä, ettei tohtori päätellyt oikein. En tiedä, missä hänen päätelmänsä virhe on, mutta virhe siinä täytyy olla.» Epäilemättä, siinä oli virhe. Nuori tyttö oli oikeassa ja kuuluisa oppinut väärässä. Viimeksi mainittu jätti huomioonottamatta ilmiön konkreettiset puolet. Hän päätteli näin: Kun unennäkö tai hallusinaatio ilmoittaa meille jonkin sukulaisen kuolleen tai olevan kuolemaisillaan, niin se on joko totuudenmukainen tai valheellinen: henkilö kuolee tai ei kuole. Jos siis tahtoisi saada varmuuden siitä, ettei kysymyksessä ole pelkkä sattuma, pitäisi näyn oikeaan osuessa voida verrata toisiinsa »totuudenmukaisten» ja »valheellisten» tapausten lukumäärää. Hän ei havainnut päätelmänsä nojautuvan perusteenvaihtoon: olihan hän vaihtanut konkreettisen ja eloisan näyn — upseeri kaatumassa määrättynä hetkenä, määrätyssä paikassa, ne ja ne sotilaat vieressänsä — tähän kuivaan ja abstraktiseen kaavaan: »Naishenkilö oli oikeassa eikä väärässä.» Siinä tapauksessa, että hyväksymme asian abstraktiseksi muuttamisen, meidän todellakin täytyy vertailla toisiinsa in abstracto totuudenmukaisten ja valheellisten tapausten lukumäärää, ja niinmuodoin me kenties havaitsemme valheellisia olevan enemmän kuin totuudenmukaisia, joten tohtori olisi oikeassa. Mutta tämä abstraktio merkitsee, että jätetään huomiotta se, mikä on olennaista, nimittäin naishenkilön näkemä kuva, jonka hän havaitsee toistavan sellaisenaan erään monimutkaisen, kaukaisen tapahtuman. Voitteko käsittää, että maalaria, joka sommittelee kankaalle erästä taistelunvaihetta esittävää ryhmää, saattaisi pelkkä sattuma auttaa luomaan kuvan todellisista sotilaista, jotka sinä päivänä ottavat osaa taisteluun suorittaen maalarin kuvaamat eleet ja liikkeet? Ette suinkaan. Se mahdollisuuksien arvioiminen, johon asian yhteydessä vedotaan, osoittaisi tuon mahdottomaksi, koska kohtaus, jossa määrätyt henkilöt esiintyvät määrätyissä asenteissa, on ainoalaatuinen, koska jo ihmiskasvojen piirteet ovat ainoalaatuisia ja koska niinmuodoin jokainen henkilö — ja sitäkin enemmän heitä yhdistävä kohtaus — on hajotettavissa rajattomaan määrään ainesosia, jotka meistä nähden ovat riippumattomia toisistansa; niin ollen tarvittaisiin äärettömän paljon yhteensattumia, jotta sattuma voisi tehdä mielikuvituksen luomasta kohtauksesta todellisen kohtauksen jäljennöksen. [Tässä jää vielä lukuunottamatta ajallinen yhteensattuminen, ts. se seikka, että kaksi samansisältöistä kohtausta on ilmestyäksensä valinnut saman hetken.] Toisin sanoen: on matemaattisesti mahdotonta, että maalarin mielikuvituksen luoma taulu voisi kuvata jotakin taistelun vaihetta sellaisena kuin se todellisuudessa ilmenee. Mutta naishenkilö, jolle ilmestyi näkynä taistelun kohtaus, oli aivan samassa asemassa kuin maalaajamme: hänen mielikuvituksensa loi kuvan. Jos kuva tarkoin esitti todellista tapahtumaa, niin hänen täytyi välttämättä tuo tapahtuma havaita tai olla yhteydessä jonkin tajunnan kanssa, joka sen havaitsi. Tässä ei auta mitään »todellisten» ja »perättömien» tapausten lukumäärien vertaileminen, tilastotieteellä ei ole tässä mitään sanottavaa; minulle esitetty ainoalaatuinen tapaus riittää, kunhan käsitän sen koko sisältöinensä. Jos olisi ollut sovelias hetki ryhtyä väittelemään tohtoria vastaan, olisin lausunut hänelle: »Minä en tiedä, onko teille kerrottu tapaus uskottava, en tiedä, onko etäinen kohtaus ilmestynyt tarkkapiirteisenä näkynä kysymyksessäolevalle naishenkilölle, mutta jos tämä seikka minulle todistettaisiin, jos voisin olla varma vain siitä, että jonkin kohtauksessa läsnäolleen, hänelle tuntemattoman sotilaan kasvot ovat hänelle näyttäytyneet sellaisina kuin ne todellisuudessa olivat, silloin — vaikkapa olisi todistettu tuhansia näkyjä perättömiksi ja vaikka ei milloinkaan olisi ollut muuta totuudenmukaista hallusinaatiota kuin tämä — minä katsoisin moitteettomasti ja lopullisesti toteennäytetyksi, että on olemassa telepatiaa, että yleisemmin sanoen on mahdollista havaita esineitä ja tapahtumia, joita aistimme kaikkine tehokkuutta lisäävine apuneuvoineen eivät kykene tavoittamaan.»
Mutta riittäköön tästä seikasta. Johdun kaikkein syvimpään syyhyn, joka on tähän saakka hidastuttanut »psyykillistä tutkimusta» suuntaamalla oppineiden toimintaa toisaalle.
Toisinaan kummastellaan, että uudenaikainen tiede on väistänyt niitä tosiasioita, jotka herättävät meissä mielenkiintoa, vaikka sen tulisi kokeellista luonnettansa noudattaen suhtautua suopeasti kaikkeen, mikä kelpaa havainnon ja kokemuksen kohteeksi. Mutta silloin ei tunneta hyvin uudenaikaisen tieteen luonnetta. Se on epäilemättä kehitellyt kokeellisen menetelmän, mutta tämä ei merkitse, että se on joka suuntaan avartanut kokemusten kenttää, joka oli aikaisemman tutkimustyön alueena. Päinvastoin: se on sitä supistanut useissa kohdin, ja sen tehokkuus on aiheutunut juuri tästä supistuksesta. Entisaikoina oli tehty paljon havaintoja, olipa kokeiltukin. Mutta havainnot olivat olleet sattuman varassa, tähdänneet milloin minnekin. Miten luotiin »kokeellinen menetelmä»? Siten, että otettiin jo käytännössä olleet havainto- ja kokeilumenetelmät, mutta ei enää sovellettu niitä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, vaan taivutettiin ne kohti yhtä ainoata päämäärää, mittaa, — jonkin vaihtuvan suureen, joka otaksutaan joidenkin toisten vaihtuvien, samoin mitattavien suureiden funktioksi. »Laki» sanan uudenaikaisessa merkityksessä ilmaisee juuri vaihtuvien suureiden pysyväistä suhdetta. Uudenaikainen tiede on niinmuodoin matematiikan tytär; se on syntynyt sinä päivänä, jolloin algebra on kehittynyt riittävän voimakkaaksi ja notkeaksi punoakseen todellisuuden pauloihinsa ja vangitakseen sen laskelmiensa verkkoon. Ensinnä ilmaantuivat astronomia ja mekaniikka siinä matemaattisessa muodossa, jonka uuden ajan tiedemiehet niille antavat. Sitten kehittyi fysiikka — sekin matemaattisena. Fysiikka herätti eloon kemian, joka samoin perustuu mittoihin, painojen ja tilavuuksien vertailuihin. Kemiaa seurasi biologia, joka tosin ei esiinny pelkästään matemaattisessa muodossa, mutta joka siitä huolimatta haluaisi kovin mielellään johtaa elämän lait kemian ja fysiikan, ts. välillisesti mekaniikan laeista. Loppujen lopuksi tieteemme niinmuodoin suuntautuu kohti matematiikkaa, ihannettansa: se pyrkii ennen kaikkea mittaamaan, ja milloin mittaamista ei vielä käy sovelluttaminen, kun on rajoituttava esinettä kuvailemaan tai erittelemään, se osaa pitää silmällä ainoastaan sitä puolta, joka voi myöhemmin olla mitattavissa.