Ja puolialastomana Schaunard istuutui pianonsa ääreen ja herätettyään koneen myrskyisellä sointutulvalla alkoi yhä puhellen koskettimia pitkin tavoitella sävelenpätkää, jota kauan oli turhaan hakenut.
— C, g, e, c, a, h, d, pum pum. F, d, e, d. Ai, ai; tuo d on kiero kuin Juudas! äänsi Schaunard lyöden äkäisesti soinnultaan epäilyttävää ääntä. — Koetetaanpa mollia… Sen pitäisi mainiosti kuvailla nuoren tytön kaihoa, kun hän heittelee valkoisen päivänkakkaran terälehtiä siniseen järveen. Siinä aate, joka ei ole alaikäinen. Mutta kun se kerran on muotia ja kun en löytäisi kustantajaa, joka uskaltaisi julkaista romanssin, missä ei olisi sinistä järveä, täytyy siihen mukautua… C, g, e, c, a, h, c, a. Tämä ei ole niinkään huono, se johtaa mainiosti satakaunon etenkin kasvintuntijoiden mieleen. A, h, c, d… helkkarin d, juokse järveen! Nyt, jotta sinisen järven saisi hyvin esille, tarvittaisiin jotakin kosteaa, taivaansinistä, kuutamoista — sillä onhan kuu myös mukana — kas, se tuleekin; joutsenta ei saa unohtaa… F, e, a, g, jatkoi Schaunard helskytellen korkean oktaavin kristallisia ääniä. — Jäljellä on vain neidon hyvästit, kun hän päättää syöksyä siniseen järveen, tavatakseen lumen alle hautautuneen rakastettunsa. Loppukohtaus ei ole selvä, mutta mielenkiintoinen. Tarvittaisiin jotakin hellää, surumielistä. Se tulee, tulee… Tässä on tusina tahteja, jotka itkevät kuin Magdalena. Se ihan halkaisee sydämen! Huh, huh, virkkoi Schaunard väristen tähdikkään hameensa alla, — jospa se jaksaisi halkoa puita! Makuukomerossani on poikkipuu, joka on pahasti tiellä, kun on vieraita… päivällisellä. Sytytänpä hiukan tulta… a, a… d, f, sillä nyt tunnen, että innoituksella on saapuessaan aika nuha. Viis siitä, sitä pahempi! Jatkanpa neitoseni hukuttamista.
Ja sormien rummuttaessa värisevää pianoa Schaunard tarkkasi säveltä silmät ja korvat jännittyneinä. Se liiteli kuin saavuttamaton sinipiika soivassa sumussa, jota koneen värähdykset näyttivät levittävän huoneeseen.
— Katsotaanpa nyt, jatkoi Schaunard, — kuinka sävelmäni soveltuu runoilijani sanoihin.
Ja hän hyräili epämiellyttävällä äänellään runonpätkää, jota käytettiin erityisesti koomisia oopperoita ja posetiivisäveliä varten:
Tuo kaunis nuori neitonen pois otti kenkänsä ja puoleen taivaan tähtien loi kyynelsilmänsä. Hopeisiin sitten aaltoihin hän järven sinisen…
— Kuinka, mitä? virkkoi Schaunard oikean suuttumuksen vallassa, — sinisen järven hopeiset aallot? Enpä ole ennen huomannut tuota; se on kyllä liian romanttista. Runoilija on vähäjärkinen; hän ei ole ikinä nähnyt hopeaa eikä järveä. Muuten hänen balladinsa onkin typerä. Runomitta haittasi säveltä. Vastedes laitankin runoni itse enkä yhtään myöhemmin kuin juuri nyt. Koska olen sillä tuulella, laitan värssynmallin, johon sävelmäni sopii.
Ja painaen päänsä käsiensä väliin Schaunard otti vakavan asennon kuin ainakin runotarten kanssa seurusteleva kuolevainen.
Muutaman minuutin pituisen pyhän salayhteyden jälkeen hän oli saanut valmiiksi erään niitä epäsikiöitä, joita librettojen laatijat täydellä syyliä sanovat hirviöiksi, mutta joita he hyvin nopeasti keksivät säveltäjän innoituksen väliaikaiseksi pohjaksi.
Schaunardin hirviöllä oli kuitenkin tervettä järkeä; se ilmaisi hyvin selvästi sen huolen, jonka tuon päivämäärän, huhtikuun kahdeksannen, töykeä saapuminen oli hänen mielessään herättänyt.