Tämä oli siirtynyt sen pöydän ääreen, missä Schaunard ja Colline istuivat.
— Siinä vasta hölmö, sanoi Rodolphe molemmille nuorille miehille, viitaten virkamiestä kohti.
— Mutu päärustinki hänellä on mainio, huomautti Schaunard. — Silmäluomet kuin kärryjen kuomut ja silmät kuin lottopelin pallot. Ja hän veti taskustaan hyväksi poltetun piippunysänsä.
— Hitto vie! sanoi Rodolphe. — Teilläpä on hyvä piippu.
— Minulla on toinen vielä komeampi, kun käyn hienoston piirissä, vastasi Schaunard. — Antakaas tupakkaa. Colline!
— Kas, huudahti filosofi,— se on lopussa!
— Sallikaa minun tarjota, ehätti Rodolphe ottaen taskustaan tupakkakäärön ja pannen sen pöydälle.
Tähän kohteliaisuuteen Colline piti välttämättömänä vastata tarjoamalla jotakin.
Rodolphe suostui. Keskustelu kääntyi kirjallisuuteen. Kun Rodolphelta kysyttiin hänen ammattiaan, jonka hänen pukunsa jo oli ilmaissut, tunnusti hän seurustelevana runotarten kanssa ja tilasi uudet ryypyt. Kun tarjoilija aikoi viedä pois pullon, pyysi Schaunard, että hän jättäisi sen siihen. Hän oli kuullut Collinen taskusta kahden viidenfrangin rahan hopeahelinän. Rodolphe oli pian saavuttanut sen avomielisyyden asteen, jolla molemmat ystävät olivat ja kertoi omasta puolestaan elämänsä tarinan.
He olisivat kaiketi viettäneet koko yön kahvilassa, jollei heitä olisi pyydetty poistumaan. Tuskin he olivat astuneet kadulla kymmentä askelta, kulutettuaan siihen vajaan neljännestunnin, kun heidät yllätti rankkasade. Colline ja Rodolphe asuivat eri suunnilla Pariisissa, toinen Ile-Saint-Louisissa, toinen Montmartressa.