"Mitä tämä merkitsee, rouvani?" huusi Kustaa Adolf puolisolleen, joka vavisten ja ujona seisoi hänen edessänsä. "Mitä tämä merkitsee, kysyn teiltä. Sitenkö teitä on kasvatettu Badenin hovissa, että kerrassaan unhotatte ne velvollisuudet, jotka seuraavat kuningattaren kruunua? Majesteetin pyhyys on liika kallis tämmöisen ivan esineeksi. Kuka on ollut tämän toimeenpanija? Luultavasti hovineiti Frisendorff, jonka tiedän olevan taipuvaisen moisiin ilveihin?"
"Keksijä ei ole kukaan muu kuin minä itse, sillä tahdoin juohduttaa mieleeni muistoa Rhodon jättiläiskuvasta", vastasi kuningatar hymyillen "Ah, teidän majesteettinne, minä olen vielä niin nuori ja sentähden taipuvainen kaikellaisiin lapsellisiin ilveihin."
"Joita ei enää koskaan saa uudistaa, muistakaa se, madame!" vastasi kuningas äkäisen näköisenä, läksi huoneesta ja paiskasi kovasti oven kiini.
Rakastettavan, kauniin ruhtinattaren silmissä näkyi kyyneleitä. Kuninkaan kylmyys ja kovuus tekivät hänen surulliseksi. Hän peitti surunsa, mutta sydämessänsä tunsi hän katkeraksi sen kohtalon, joka oli sattunut hänen osaksensa.
Kuningas palasi huoneihinsa. Hän, joka kantoi kruunua, tuli päivä päivältä yksipäisemmäksi ja itseensä luottavammaksi, joka ei suvainnut kenenkään neuvoja. Hän ei kuullut ketään eikä sallinut ympärillään muita kuin niitä, jotka olivat sokeat aseet hänen järkähtämättömälle tahdollensa. Rohkeat onnenetsijät ympäröivät hänen valtaistuintansa ja niiden joukossa, jotka olivat parhaiten liittyneet Kustaa Adolfiin, tapaamme Kustaa Wilhelm af Tibellsin ja Henrik Yrjö af Mellinin.
Pää-asiallisesti näiden molempien suosikkien johdettavaksi oli kuningas uskonut oman ja valtakuntansa kohtalon ja nämä kurjat onnenetsijät panivat oman etunsa ensimäiseen ja isänmaan toiseen sijaan. Viha Napoleoniin, Aleksanderin kiittämättömyys ja Jung Stillingin hengelliset kiihkoilemiset olivat luultavasti sekoittaneet kuninkaan ennestään vähäisen järjen. Tuo kruunattu hullu oli tullut niin itsevaltiaaksi, ett'ei kukaan uskaltanut vastustaa hänen hulluimpiakaan yrityksiänsä. Persoonallisen miehuuden puutteessa ei hän uskaltanut käydä johtamaan etelä Suomessa kokoontuneita sotajoukkoja ja siten tukemaan taistelevia Suomen sotilaita. Turhuutensa taas ei sallinut muillekaan, esimerkiksi urhoollisuudesta tunnetulle Stedingille niin tärkeän tehtävän johtamista. Jotain oli kumminkin tehtävä. Silloin pöllähti päähän lähettää meritse avuksi muutamia satoja miehiä kerrassaan. Näiden lähetyksien seuraukset voi arvata jo edeltäkäsin. Voitettuina täytyi Ruotsin sotilasten kiireimmiten palata laivoihinsa, mutta verta, paljon verta vuodatettiin siinä. Jälillä olevat Ruotsin sotajoukot saivat tehdä vaan sotaisia marsseja Malmön ja Torneon välillä. Perki rappiolla olevat raha-asiat (sota nieli l 1/2 miljoonaa hopeassa kuukauteen) uhkasivat välttämättömästi valtiovararikolla. Onnettoman maan puutetta ei voi kyllin kuvailla. Ainoastaan kuningas, joka lohdutti itseänsä asiansa oikeudella ja ilmestyskirjan enkeleillä, katsoi asiaa toisella tavalla eikä häntä voitu saada askeltakaan luopumaan alkamastansa aikeesta. Häntä vielä enemmän kuin isänmaata surkuteltiin; sotajoukko, kansan viimeinen toivo, oli näkevä sen hetken lähestyvän, jolloin tuli valita kuninkaan ja maan välillä. Kyllin vaikea hetki, mutta vaali oli välttämätöin. Hänen, joka kantoi kruunua, täytyi se menettää.
Kuin kuningas tuli huoneihinsa, alkoi hän taas uneksia. Kau'an hän ei kumminkaan saanut olla yksinänsä. Kamariherra astui sisään ja ilmoitti sanansaattajan tulleen — Suomesta.
Kuningas otti urhoollisen muodon ja käski, että sanansaattaja heti tuotaisiin sisään.
"Varmaan sanantuoja Klerckeriltä, Adlercreutzilta eli Sandelsilta jostakin voitosta, jonka minun urhoolliset suomalaiseni ovat voittaneet viholliselta. Kestäkää vielä, minun ripeät poikani vähän aikaa, niin kuninkaanne tulee johtamaan teitä ja ajamaan moskovalaisen maasta pois", mumisi kuningas ja siveli itserakkaasti huulipartaansa.
Silloin astui sanansaattaja huoneesen. Se oli vanha tuttavamme Ranck. Kustaa Adolf silmäili sanantuojaa kylmällä, tylsällä katseellansa. Ranckin univormu oli jäätyneen meren yli tehdyllä, sanomattoman vaivaloisella ja vaarallisella matkalla kokonaan turmeltunut. Se oli kulunut ja nuttu oli monesta kohtia ryysyissä.