"Todellakin te teette minut oikein uteliaaksi", lausui hänen kuulijattarensa nähtävästi huvitettuna. "Nuoruuden tuttava sanotte te. Niin, sellaisia oli minulla monta, mutta ei, ketään, joka lähemmin olisi minun huomiotani herättänyt. Mikä oli hänen nimensä?"
Ranckin muoto oli tullut totiseksi ja synkäksi. Hän varmaan kaikin voimin taisteli, estääksensä liikutustansa.
"Teidän uteliaisuutenne tulee kohta tyydytetyksi", vastasi hän. "Olen teille jo maininnut, että olen luonnontutkija ja että olen matkustellut useita vuosia vierailla mailla. Halusin saada tutkia Egyptin muinaismerkkejä paikalla ja oppia tuntemaan entistä sivistysmaata, vaan sattuvien asianhaarain tähden en ollut saanut haluani tyydytetyksi. Vihdoin onnistuin pääsemään yksityis-sihteeriksi kenraali Kleberille, joka seurasi Bonapartea kuuluisalla Egyptiin matkalla ja Ranskan sotalaivaston mukana jätin Toulonin. Onnellisesti tulimme Aleksandriaan, ja kun kenraali Kleberillä oli vaan vähäsen työtä minulle, niin sain tilaisuuden runsaasti harjoittaa tutkimuksiani. Kohta tunsivatkin minut kaikki sotamiehet, jotka toivat minulle väliin mumion, väliin jonkun muun esineen, jonka olivat löytäneet jostakin temppelirauniosta. Kun tunsin vähän sairashoitoa, niin palkitsin heidän hyväntahtoisuutensa auttamalla sotilaita haavojen sitomisessa ja hoidossa.
"El'Tariffan luona oli ankara ottelu mamelukkien kanssa. Meillä oli suuri joukko kuolleita ja haavoitettuja ja lasareettimme olivat ihan täynnä. Lääkäreillä ja välskäreillä oli äärettömän paljon työtä ja minunkin apuni oli tarpeesen. Kovasti haavoitettujen joukossa oli eräs maanmieheni, jonka tuttavuuteen olin tullut useammissa tilaisuuksissa. Sotamiehenä oli hän saanut paikan Ranskan sotajoukossa. Urhoollisuudellansa ja tiedoillansa oli hän voittanut päämiestensä huomion. Aste asteelta oli hän nopeasti kohonnut ja El'Tariffan tappelussa oli hän evesti ja rykmentin päällikkö, koristettu useilla arvomerkeillä."
Ranck vaikeni silmänräpäykseksi.
"Te lopetatte kertomuksenne juuri silloin, kuin se käypi kiinnittävämmäksi", lausui neiti. "Onko se mahdollisesti tältä evestiltä, kun teillä on tervehdys tuotava minulle?"
"Oikein arvattu, neitiseni", vastasi Ranck. "Evesti Kaarlo Aukusti Koiskisen haava oli kuollettava. Turhaan koetettiin käyttää kaikkia, mitä lääkäritaito voi tarjota. Vähän ennen, kuin hän veti viimeisen huokahduksensa, kutsutti hän minun luoksensa. Minä istuin hänen sänkynsä viereen, hän tarttui käteeni ja lausui:
"'Kun te kerran, kuten toivon, palaatte terveenä Suomeen, niin etsikää minun vanhempani ja sanokaa heille, että kuolin kunnian kentällä, rauhoitetulla omalla tunnolla ja kunnioituksella itseäni kohtaan. Saman tervehdyksen pyydän myös viemään neiti Katariina Jägerhornille, lisäämällä, että viimeisen ajatukseni omistin hänen muistollensa, jonka kuvaa en koskaan ole unhottanut ja joka uskollisesti on seurannut minua aina siitä asti kuin hänestä erosin.'
"Minä annoin hänelle lupaukseni. Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen oli hän kuollut. Kaivattuina esimiehiltä ja kumppaneilta haudattiin evesti Koiskinen El'Tariffan kirkkomaahan sotilaallisella juhlallisuudella. Hänelle antamani lupauksen olen nyt täyttänyt."
Ranck katsoi vakavasti neiteen, nähdäksensä, josko hänen kasvoillansa huomaisi jotakin osan-ottavaisuuden liikutusta, vaan ei jälkeäkään siitä ollut näkyvissä ja jääkylmällä tyyneydellä vastasi hän: