Hän kiinnitti Klingsporiin murtavan silmäyksen. Döbelnillä, Ruotsin Leonidaalla, oli terävät kasvonpiirteet, leveä, musta side otsassa olevan, ikuisesti parantumattoman haavan ympäri, joka oli kunniakas muisto Porosalmen tappelusta 1788; hänen sotilas-ryhtinsä, jalo sydämensä ja ritarillinen henkensä oli niin kunnioitettava, että sotamarski vaikeni, eikä rohjennut vastustaa.

"Sallikaa minun lausua yksi sana, teidän ylhäisyytenne! Minulle näyttämässänne määräyksessä on kohtia, jotka voidaan selvittää useammalla kuin yhdellä tavalla, kun siellä esimerkiksi seisoo: 'vaikka sotajoukon pelastaminen on pää-asia, toivomme kumminkin, että Te, niin kau'an kuin mahdollista, koetatte estää ja vastustaa tunkeuvaa vihollista ja ett'ette ennenkuin pakon vaatimana peräydy.' Nämät rivit mielestäni kyllin kehoittavat käymään taisteluun sotaväen kunnian ja maan pelastamisen tähden."

Näiden arvokkaiden sanojen lausuja oli korkeavartaloinen, lähemmäs kolme kyynärää pitkä mies, jolla oli sotilasryhti, pysty tukka, korkea totinen otsa, roomalainen nenä, harmaat ja säteilevät silmät, terävä suu ja hän oli puettuna Savon jääkärirykmentin univormuun. Koko hänen olennossaan kuvautui luja, voimakas henki, joka elähytti hänen sieluansa. Hänen luonteensa oli tulinen, mutta jalo; sodassa oli hän aina tyyni, jota hän joskus yksityiselämässä puuttui. Hänen oppinsa, taitavuutensa ja isänmaan-rakkautensa hankkivat hänelle päällikkökunnan kunnioituksen ja luottamuksen; järkähtämätön! miehuutensa, neuvokkaisuutensa, hänen onnensa vakuutti hänelle sotamiestensä sokean luottamuksen.

Sandelsin johtamana, sillä hän oli puhuja, piti suomalainen itseänsä voittamattomana ja tämä uskonsa tekikin hänet siksi. Vaarat, kärsimykset ja puutteet jakoi hän joukkonsa kanssa ja sentähden voikin luottaa sen uskollisuuteen; eikä se koskaan häntä pettänyt. Sillä aikaa kuin muu sotajoukko taisteli kunnialla, se on totta, mutta menestyksettä, vei Sandels voittavia joukkojaan aina Laatokan rannoille asti; kun hänen vihdoin täytyi väistyä ylivallan edessä ja lähteä maasta, tapahtui se vasta sitte kun hän ensin oli antanut venäläisille tuntuvan tappion Wirran tappelussa. Sellainen oli se mies, jota syystä voitiin kutsua "urhoollisimmaksi urhoollisten joukossa." Hänen urotyönsä tulevat kau'an kaikumaan Suomen kukkuloilta ja hänen nimeänsä jokainen ruotsalainen mainitsee kunnioituksella.

"Minä en voi rikkoa saamiani määräyksiä vastaan ja selvittää kuninkaan sanoja mieleni mukaan", vastasi hänen ylhäisyytensä, nousten pöydästä. "Meidän voittomme Siikajoella ei ole kumonnut venäläisten koetusta ympäröitä meitä ja siten ottaa Suomen sotajoukko vangiksensa. Tie on avoinna ja me marssimme Liminkaan ja Lumijoelle."

"Mutta Jumala, jota minä täydestä sydämestäni kunnioitan ja palvelen, ei tahdo, että me kurjasti panemme maamme alttiiksi viholliselle", lausui majuri Kaarlo Leonhard Lode, joka oli Suomen sotajoukon parhaimpia upseereja, Jumalaa pelkääväinen ja luja-luontoinen mies.

Mutta hänenkin muistutukseensa saatiin sama vastaus: "meidän täytyy peräytyä"; ja niin se kävikin. Harmista itki Suomen sotajoukko. Sen täytyi jättää Siikajoen tappelutanner, jossa oli voittanut ensimäisen voittonsa. Venäläiset kummastelivat tätä, asettuivat Siikajoelle ja levittivät asemansa merestä Revolahdelle, jossa kenraalimajuri Bulatovilla oli lähes 2,000 miestä ja 5 kanuunaa, siihen luettuna kaksi joukkiota Grodnon husaareja. Bulatov sai käskyn viipymättä yhdistyä Tutschkovin johdolla olevaan pääjoukkoon. Venäläiset toivoivat näet loistavan urotyön tekemällä puhdistaa kärsimänsä tappion häpeästä. Bulatov oli jo ainoastaan muutaman tunnin matkan Wenäjän pääleiristä kuin Adlercreutz päätti koettaa estää häntä. Cronstedt, joka oli Paavolassa, sai käskyn alkaa hyökkäyksen kello 3 aamusella. Adlercreutz itse hyökkäsi samaan aikaan Lumijoen puolelta pienellä joukolla noin 150 porilaista, joita johti luutnantti Blume, ja toivoi siten kääntävänsä vihollisen huomion itseensä. Lumen paljous esti Cronstedtin joutumasta perille oikeaan aikaan. Adlercreutz oli pakoitettu kolmituntisen raivokkaan taistelun perästä monenkertaista vihollistansa vastaan vetäytymään takaisin, mutta tarkoitus oli voitettu, sillä vihollinen luuli jo kaikki loppuneen ja asettui nukkumaan rauhassa. Nyt äkkiä ryntäsi 1,800 miehen vahvuinen neljäs osasto. Cronstedtin taitavuuden ja hänen sotamiesten urhoollisuuden kautta hajoitettiin koko 2,000 miehen suuruinen venäläinen joukko. Itse kenraali Bulatov, 5 upseeria ja 450 miestä otettiin vangiksi ja melkein sama määrä kuolleita; 2 sota lippua, 4 kanuunaa ja 100 hevosta y.m. joutui voittajien käsiin. Tämä oli uusi kaunis voitto, joka saattoi iloa ja riemua koko Suomen maahan.

Vasta perustetun viidennen osaston päällikkö Sandels voitti Pulkkilassa ja nyt alkoi se loistava sotaretki, joka vei hänen joukkonsa voitosta voittoon aina Wenäjän rajalle asti. Sandels ja hänen joukkonsa tulivat kauhuksi viholliselle. Koko maan asukkaat kävivät aseihin kuin yksi mies ja tulvasivat sotajoukon lippujen alle. Suomi, tuo loistava tähti Ruotsin kuninkaan kruunussa, voitiin vieläkin pelastaa, sillä kansa uhrasi verensä isänmaan alttarille ja henkensä sen puolustamiseksi. Mitä Ranck oli sanonut Brahelinnan neidelle oli nyt toteutunut. Kun kansa tahtoo auttaa itseänsä, niin auttaa sitä Jumalakin.

SEITSEMÄS LUKU.

Kullan voima, Vehkeilyjä.